Kerronpa teille hyvin pidetyn salaisuuden: Jos haluatte mennä tänä päivänä katsomaan oikeaa rockbändiä, unohtakaa ennakkoluulonne ja ostakaa lippu Europen keikalle. Kyllä, Europe on yhä olemassa. He ovat päästäneet irti tuottaja Kevin Elsonin luomasta Final Coundown-soundista. Musiikki on väkevää, bluespohjaista hard rockia. Tänä vuonna julkaistun Bag of Bonesilla kuuluvat 70-luvun brittijyrät Led Zeppelin, Ufo ja Thin Lizzy. Livenä yhtye on niin suvereeni, ettei tyhjännauramiselle jää katetta.
Joulunalusperjantaina The Circuksessa pyörii parikymppisiä glam rockareita, Mustaschin Radio Rock-yleisöä ja Europen huippusuosion todistaneita keski-ikäisiä. Heistä osa varmasti toivoo verestävänsä nousukauden diskokokemuksia The Final Countdownin tahdissa. Alkunauha pyörähtää käyntiin, Europe kiipeää lavalle ja tekee kerralla selväksi, mistä on kyse. “Riches to Ragsin” aloitusriffi on kaivettu suoraan Zeppelinin lelulaatikosta. Joey Tempestin mikrofoniakrobatia ja preesens ovat kuin kymmentuhatpäisen yleisön edessä. Ian Haughlandin Ludwig-setissä ride-symbaali on kunniapaikalla läskin bassorummun päällä. John Norum soittaa Les Paulia niin eleettömästi, etten ole aivan varma, onko kitaristilla pulssia ollenkaan. Avauskappaletta seuraavat “Not Supposed to sing the Blues” ja “Firebox”, nekin tänä vuonna levytettyä materiaalia. Vasta näiden jälkeen kuullaan ensimmäinen välispiikki. Seison sivussa ja pa:n läpi on vaikea saada Tempestin kansankiihotuksesta selvää. Ilmeisesti mainitaan Helsinki, Hanoi Rocks, Hurriganes sekä teinitähti Robin, jolle tietenkin nauretaan. Ei-kovin-oivaltavaa huumoria seuraa Out of This Worldin (1988) singlelohkaisu “Superstitious”, pakollinen hittikappale. Onneksi Wings of Tomorrow´lta (1984) löytyvä Sream of Anger on sitä itseään, miehekästä hard rockia Rainbow´n jalanjäljissä.
Keikan keskellä on lyhyt unplugged-osio. Ensin John Norum vetäisee mies ja kitara-pohjalta Fleetwood Macia. Etukäteen kokemani pelko lavalla käytetyn sähkön määrän suorasta verrannollisuudesta esityksen tasoon osoittautuu turhaksi. Akustinen sovitus Open Your Heartista tuo Tempestin melodiat sähköistä terävämmin esille. Tämän jälkeen hetkeksi valot pois, miehistö takaisin sähköisten instrumenttiensa ääreen ja vuoden 2006 Secret Societylta löytyvä “Love is not the Enemy” tiskiin. Europe kuulostaa stoner-jyrältä, joka on saanut päähänsä tehdä kerrankin kertosäkeen.
Kyseessä Skandinavian kiertueen viimeinen keikka, joten jossain vaiheessa lämmittely-yhtye Mustasch saapuu lavalle ilveilemään. Rocktähtenä on varmasti mukavaa meuhkata tyhjänpäiväisiä viinapullo kädessä. Kiitos, mutta me Suomessa osaamme alkoholin ongelmakäytön itsekin. Hyviä rockbändejä meillä taas ei juuri ole, onhan kulttuurimme kärsinyt 70-luvulta saakka suomettuneista asenteista jytinää kohtaan. On ihme, että mainitut Hanoi Rocks ja Hurriganes pääsivät tässä ilmastossa koskaan levyttämään. Sen sijaan metalli, indierock, uusi aalto ja popiksi naamioitu iskelmä nauttivat erityissuojelua, ikään kuin niiden kuuleminen aiheuttaisi kuulijan ajattelussa välittömästi kopernikaanisen käänteen.
Vaan onneksi se ei Europea tai yhtyeen faneja kiinnosta. Varsinainen setti päättyy Rock the Nightiin, jonka väliosassa basisti John Levén tapailee White Stripesin Seven Nation Armya. Ensimmäisenä encorena kuullaan Last Look at Eden. Kappale on yhdistelmä Zeppelin-mahtipontta ja ruotsalaista iskusävelmäntajua. Ja kun pakollinen Final Countdown lähtee, useampi pariskunta pistää tanssiksi. Minun puolestani kappale olisi voinut jädä soittamatta. Final Countdown on kovin kaukana Europen nykylinjasta ja John Norum tuntuu pikkuisen sotkevan soolossaan.
Ellette ole kyynikko pahinta laatua, Europelle kannattaa antaa mahdollisuus. Se nostaa elämänne laatua ja raikastaa ajatuksianne.