Nosturi, Helsinki 20.10.2017
Kiertueen nimi: Wrong Tour to Fuck With. Telakkakadun laatikon olivat lämmittäneet Australialaiset Psycroptic ja Disentomb, sekä kanadalainen Beyond Creation. Vaikkei soittoruokala vielä aivan täynnä olekaan, on kuolon ystäviä ryöminyt paikalle koloistaan jo tungokseen asti.
Paikka alkaa lämmetä ja porukkaa lapata lisää sisään. Selkeästi moni muukin on saapunut mestoille vain ja ainoastaan B-More -ihmettä pällistelemään. Verhot edestä ja Sikiö-kolmikko polkaisee moottorit käyntiin. Soitto on heti millintarkkaa, soundi repivää. Bassorumpu koettelee tasapainoelintä, kun alan sihtailla kamerallani lavalle päin. Lavan molempia reunoja koristavat bändin hieno logo ja valtavalla laatikkofontilla tänä vuonna julkaistun levyn otsikko WRONG ONE TO FUCK WITH. Kolmikko John Gallagher (kitara, vokaalit), Sean Beasley (basso, vokaalit) ja rumpali Trey Williams aloittavat soittonsa taidolla, mutta esiintymisensä on tunnustelevaa seisoskelua. Jo tässä vaiheessa villiin moshaukseen yltynyt yleisö ei ehkä tätä noteeraa, mutta kamerakarsinaan kolmikosta välittyy jopa ujo kuva.
Grotesque Impalementin päätyttyä huomaan permannon keskelle syntyneen valtavan tyhjän tilan. Taidanpa napsaista pari kuvaa sieltä. Virhe. Induce Terror käynnistyy, ja tila osoittautuukin yhdistetyksi wall of deathin ja moshpitin myrskyn silmäksi. Poistun pari mustelmaa rikkaampana yläkertaan. Kaksi tyyppiä hakkaa kaidetta ihmiskonekivääri Trey Williamsin rumputulen mukana. Williamsin täysin järjettömän nopeat tuplabassarit saavat kaksikon jo hihkumaan ja taonnan vain yltymään. Yleisössä surfataan käsien päällä, päiden seasta erottuu hiuksia, bootseja ja vimmassa pumppaavia nyrkkejä. Kaksi joulutonttua pyörittää ylipitkiä tupsulakkejaan blastauksen tahtiin, virneet naamoillaan. Jingle all the way vaan, muthafuckas!
Meininki on repeytyä katosta läpi ja bändi vapautuu. Gallagher seuraa huvittuneena sikin sokin toistensa päällä seilaavia fanejaan. Nyt viimeistään tajuan, että Dying Fetus on täydellinen klubibändi. Tupu-Hupu-Lupu -ketju helvetistä. Beasley ja Gallagher kiittelevät ja vuoroin yllyttävät joka biisin jälkeen suoraa huutoa mylvivää yleisöä. Ja Deeäffällä riittää mistä ammentaa. Pelkästään kolme viimeisintä levyään ovat tasokkaita läpeensä, puhumattakaan kovasta alkupään repertoaaristaan. Reseptinä on grindkohdilla höystetyt kahden örisijän death metal -biisit, jotka sitten viimeistellään New York HC -vaikutteisilla breakdown-kohtauksilla. Tarttumapinnassa siis löytyy ja biisien mukana saa tampata jalkaansa ja nyökkiä niskaansa totaalivakuuttunut ilme kasvoillaan. Vaikka kolmikko ei ole se kaikkein visuaalisin ryhmä lavalla, on laudetoimituksensa jotakuinkin perusteellisinta oksat-pois-ranskanpullasta -osastoa.
Helsingin yöhön purkautuvassa mörkölaumassa ei pettyneitä naamoja nähdä. Bussipysäkin mainostaulusta heijastuu pikkupakkasessa hupun alta höyryävä, onnellinen hevari.
