Sunnuntai-ilta on parhaimmillaan kunnon death metalin kera nautittuna! Niinpä suuntasin Pakkahuoneelle katsomaan, millaista tuhovoimaa Cannibal Corpse tänä päivänä tarjoilee.
Ensin kuitenkin pari muuta. Italialainen Hour of Penance kärsi tyypillisestä lämppäribändin vaivasta, eli huonosta soundista. Basarit jylisivät kaiken muun yli, eikä kitaroista saanut oikein tolkkua. Mutta hirmuista ryminää bändi sai aikaan! En tiennyt bändistä ennakolta mitään, mutta kyllä tälle voi peukkua nostaa. Rumpali James Payne (ei siis bändistä lähtenyt Simone Piras, kiitos tarkkaavaiselle lukijalle) on melkoinen vauhtihirmu ja basisti Silvano Leonen appelsiinit kainalossa -henkinen esiintyminen hymyilytti hyvällä tavalla. Mukavaa, että Italiasta tulee tällaisen kaliberin ärjyntää.
The Black Dahlia Murder on levyllä hyvä bändi, mutta livenä en ollut nähnyt koskaan ennen. Ja kappas, jopas irtosikin pirteästi! Trevor Strnad on lavahahmona suorastaan mainio. Hyväntuulinen juoksentelu ympäri lavaa sai aikaan hyvän fiiliksen, jota vahvisti bändin hämmästyttävän taidokas soitto. Kitarat olivat yhä vähän rumpujylyn peitossa, mutta kyllä siitä sen verran selvää sai, että tajusi soiton olevan priimaa. Nykyään vakituinen (ei siis enää tuuraaja, kiitos perehtyneelle lukijalle) rumpali Alan Cassidy (ei siis bändin marraskuussa jättänyt Shannon Lucas, kiitos tietävälle lukijalle) jätti Hour of Penancen kollegan selvästi varjoonsa. Arvostan todella paljon sitä, että blast-hommissa virveli pysyy koko ajan kirkkaasti kuuluvilla.
Pisteet Strnadille myös siitä, että paita lähtee, vaikka ylävartalo ei ole ihan timmein mahdollinen. Asenne ratkaisee.
DevilDriverille piti antaa mahdollisuus, mutta kyllä se selvästi jäi The Black Dahlia Murderille kakkoseksi. Parilla uusimmalla levyllä bändi on ollut jossain määrin kartalla, mutta livenä ei vain oikein lähde. DevilDriver on täysin Dez Fafaran varassa, mutta kun hänkään ei ole mikään maailman karismaattisin lavahahmo, niin vajaaksi jää armotta. Biiseissäkään ei tuntunut olevan oikein koukkuja. Harmillisen vaisu esitys nousujohteisen alkukaksikon jälkeen.
Sitten pääasiaan! Näin Cannibal Corpsen viimeksi Tuskassa 2010, ja silloin en muistaakseni löytänyt murhaavasta setistä moitittavaa. Ei sitä löytynyt paljoa nytkään, mutta yksi valitettava tosiasia on yhtyeestä pikkuhiljaa hyväksyttävä.
Soundit olivat ensiluokkaiset ja musta (tai verenpunainen) huumori puri mainiosti. Kitarat kirskuivat ja teloittivat. Vanha kunnon lonkerosormi Alex Webster esitteli jälleen hienoa bassotaiturointia. Corpsegrinder on yhä vain ihan käsittämätön ukko. Huvitti kun mies kehotti yleisöä pysymään mukana hänen päänpyörityksessään. Siihen ei kovin moni tällä planeetalla pysty.
Mutta mutta! Rumpali Paul Mazurkiewiczin selkävaivat alkavat selvästi viedä terää miehen soitosta. Tatsi on heiveröinen, tuplabasarit eivät lähde ollenkaan kuten pitäisi ja timenkin kanssa on pientä ongelmaa. Kun muu bändi suorittaa aivan timanttisesti, on surullista että rumpali ei pysy mukana. Voi olla, että miehen soittoura ei enää kauaa jatku.
Keikka jäi kuitenkin ehdottomasti kokemuksena plussan puolella. Cannibal Corpse on yhä Cannibal Corpse.