Äärimmäisen melodista metallia, poppia ja post-hc/death -osaston murinointia tarjoiltiin maaliskuun toisena perjantaina Jyväskylän Lutakossa oikein urakalla. Paikalla louhivat ruotsalais-tanskalainen, kuluneena vuonna Suomessa kovastikin suosiota niittänyt diskohevikoalitio Amaranthe sekä astetta tymäkämpään, joskin melodiseen ja konehöystöiseen ulosantiin luottava jyväskyläläinen Th3crows.
Varisparven kantatessa lauteille iltakymmeneltä oli Lutakko porukasta vajaasti puolillaan, joskin lämppärille ei ennakolta tuntunut lohkeavan kuin jonkinasteista paikallista kannatusta. Laimeaa eli ei, Th3crows alkoi heti reilun puolituntisen slottinsa alkajaisiksi agitoida possea puolelleen asennetta huokuvalla lavaliikehdinnällään ja osaavalla soitollaan. Saattoi johtua isommasta lavasta ja nimekkään pääesiintyjän tarjoamasta näyteikkunasta, mutta bändi veteli selkeästi aiempaa itsevarmemmin, ja oli lavalla kuin kotonaan.
Th3crowsin esiintymispuoli on sikäli hiukan tavallisuudesta poikkeavaa, että siinä rytmiryhmä osallistuu tasapäisesti soiton lisäksi myös viihdyttämiseen. Vokalisti Joonas Marttisen keekoillessa ja tampatessa ympäri lavaa myös basisti Mika Ränttilä sekä elävästi The Muppet Show:n Animal-rumpalin mieleen tuova kannumies Pasi ”Pablo” Moilanen tuntuivat hekin olevan moshatessaan elementissään. Moilasesta sen verran, että hän on yksi bändin lyömättömistä soitannollisista vahvuuksista, niin studiossa kuin livenäkin, ja noin muutenkin rumpalina rikollisen aliarvostettu – vielä. Bändin keihäskaksikon Arttu Ruotsalainen/Heikki Viinikainen esillä olo näkyi ja kuului pääasiassa instrumenttiensa kautta, mikä toki riittää, kun kyse on osaavista soittoniekoista.
Facebook-sinkkuja lukuun ottamatta Th3crows ei ole virallisesti julkaissut vielä mitään, mutta edeltäjänsä Black Crows Break The Silencen tyyliä jatkavat, melodiset post-hc -palat upposivat keikalla yleisöön hetki hetkeltä paremmin. Jengiä valui vedon ajan lavan eteen koko ajan lisää. Asiaa auttoi epäilemättä, että bändin biisit ovat napakan lyhyitä, käyvät välittömästi asiaan, omaavat enemmän ja vähemmän kiinnostavia kertosäkeitä ja saavat kuulijassa aikaan spontaaneja energiapiikkejä.
Ainoa miinuspuoli keikassa pistetään epätasaisen äänentoiston piikkiin, joka söi toisessa reunassa kuunneltuna vokalistin puhtaat äänet ja toisessa taas ne murina-äänet.
Amaranthen aloittaessa Lutakko oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Yhtyeen yksi vokalisteista, puhtaista miesäänistä vastaava Jake E onnittelikin jengiä tehdystä historiatyöstä. Kyseinen keikka oli kuulemma Amaranthen ensimmäinen Suomessa loppuunmyynyt veto, ja kolmas koskaan.
Vaan itse keikkaan. Äänentoiston osalta sanottakoon heti aluksi, että avausralli Invincible kuulosti siltä kuin se olisi tullut radiosta, lähinnä puhtaita laulaneiden Elize Rydin, Jake E:n ja soittajiston osalta. Murina-tulkitsija Andy Solveström sen sijaan sai äänensä kuuluviin, mutta tämä saattoi johtua pelkästään siitä, missä kohtaa keikkapaikkaa sattui patsastelemaan. Baarin puolella kuulema muutoin kaikesta oli saanut hyvin selkoa, mutta kitarasoundit eivät olleet mairitelleet. Mene ja tiedä. Vaan tasoittuivathan ne äänibalanssit siitä, varsinkin, kun Elize Ryd pääsi kunnolla aukomaan sanalla sanoen mahtavaa ääntään.
Amaranthen keikkasetti koostui pääasiassa eponyymin debyytin materiaalista, lähinnä kai siksi, että uusi The Nexus-kiekko on Euroopassa vasta tuloillaan. Albumeista viis, Amaranthen musiikissa on moniakin tekijöitä, miksi se houkutteli Lutakkoon esimerkiksi hirvittävästi nuoria ja toisaalta 30–40 ikävuoden välillä olevia, pääasiassa alkoholia nauttineita miehiä:
1. Äärimelodiset, sovituksiltaan konservatiivisen selkeät kappaleet.
2. Biiseissä käytetty disko-/konejumputus, josta vain tietty osa musiikinkuluttajista myöntää julkisesti pitävänsä, mutta mikä saa esimerkiksi kapakassa hevimörököllimmänkin jantterin sormenpään naputtamaan pöytää – huomaamatta.
3. Elize Ryd. Tuo yhdysvaltalaisen Kamelotinkin taustalaulajana tunnettu värnamolaisneito laulaa kuin enkeli, ja myös näyttää siltä. Amaranthen kohdalla olen toisinaan kuullut suomittavan sitä, miten bändiin on keikoilla hiukan vaikea suhtautua, koska yhden sijaan bändillä on kolme keulakuvaa. Tottahan tuo, mutta ainakin minä pystyn täysin vaikeuksitta tuijottamaan (primary) ja kuuntelemaan (secondary) pelkästään ihanaa Elizeä vaikka koko konsertin ajan. Tai pidempäänkin.
Kritiikkinä mainittakoon molempien bändien osalta se, että taustanauhoja käyttävät yhtyeet saavat keikkasettinsä tauot aniharvoin kuulostamaan täysin luontevilta. Amaranthen ja Th3crowsin mentiin kuitenkin niiltä osin suhteellisen siedettävissä puitteissa.