Acceptin johtama bändikolmikko kiersi Suomea syyskuun lopulla pysähtyen peräti neljällä paikkakunnalla. Pyörähdys oli ilmeisen kannattava, sillä Tornion ja Tampereen keikat olivat loppuunmyytyjä. Konserttisarja päättyi Helsinkiin, jossa tupa ei ollut ihan täynnä, mutta tunnelma kyllä katossa.
Illan aloittanut australialainen Damnations Day oli minulle uusi tuttavuus, mutta ei bändillä toisaalta ole takanaan kuin yksi, viime vuonna julkaistu levy (Invisible, the Dead). Noin puolen tunnin perusteella yhtyeen hiukan Dream Theaterin suuntaan kallistuva perussoundi on kunnossa ja varsinkin kitaristi-laulaja Mark Kennedyn taidot vakuuttivat. Kappaleissa saisi kuitenkin olla enemmän koukkuja ja tarttumapintaa, ja välillä musiikki tuntui etenevän kuin automaattiohjauksella. Pannaan kuitenkin tarkkailuun.
Battle Beast oli puolestaan odotetustikin innostavampaa seurattavaa. Viimevuotinen eponyymi kakkoslevy ja laulajan vaihtuminen Nitte Valosta Noora Louhimoon muuttivat bändin kurssin totaalisesti ja ero esimerkiksi kolmen vuoden takaiseen Helsingin Sonisphere-esiintymiseen oli nyt järisyttävä. Tällä hetkellä yhtye kuulostaa ja näyttää vakuuttavalta ja tämä sai The Circuksen yleisönkin mukaan meininkiin.
Louhimon ääni toimii livenä yhtä loistavasti kuin levylläkin ja nainen hallitsee muutenkin lavalla olon. Myös muu yhtye on selvästi kotonaan lauteilla ja sinne tänne lisäillyt show-temput luovat tunteen kansainväliset mitat täyttävästä yhtyeestä. Viime aikojen ahkeralla keikkailulla on ollut varmasti suuri merkitys asiaan. Tunnelma laski ainoastaan muutamien välispiikkien aikana. Silmäkulmassa kannattaa olla aina pilkettä, mutta huumori on vaativa laji. No, tämäkin asia korjaantunee lisäkokemuksen myötä.
Saksalaislähtöinen Accept onkin sitten ihan oma lukunsa heavy metalin vuosikymmenten jatkumossa. Jo 1960-luvun lopulla esiasteensa koonnut ja vuonna 1976 varsinaisen ammattimaisen toimintansa aloittanut yhtye on kulkenut lukemattomien vaiheiden läpi, mutta on tällä hetkellä uransa hienoimmassa kunnossa. Näin voi sanoa ihan vilpittömin mielin. Amerikkalaislaulaja Mark Tornillon kanssa on tehty kolme toinen toistaan parempaa levyä ja heviyhteisö jakaa ylistystä joka suunnasta.
Ja uusia kappaleita todella kuultiin Suomen keikoillakin. The Circuksen keikan 21 kappaleesta kuusi oli tämänvuotiselta Bling Rage -levyltä ja Tornillon kanssa tehtyjä biisejä oli yhteensä peräti 12. Tämä ei kuitenkaan haitannut millään tavalla. Siinä missä esimerkiksi Iron Maidenin uusien kappaleiden härkäpäinen esittely tuntuu pakkosyötöltä, niin Acceptin kohdalla viime vuosien materiaali kilpailee rinta rinnan klassikkojen kanssa. Se toki ihmetytti hiukan, ettei loisteliaalta Russian Roulette -levyltä (1986) kuultu nyt yhtään kappaletta.
Samaan hengenvetoon on silti sanottava, että suurimmat kylmät väreet kulkivat selkäpiissä jälleen Metal Heart -levyn (1985) nimikkokappaleen ja varsinkin keskikohdan Für Elise -tyylittelyn aikaan. Kauaksi tunnelmaltaan ei kuitenkaan jäänyt vaikkapa Stalingradin vastaavanlainen klasarilainailu – onhan siinä jotain kertakaikkisen komeaa näinä aikoina, kun saksalainen yhtye vetää satojen suomalaisten edessä pitkän pätkän Venäjän kansallislaulua, entistä Neuvostoliiton hymniä.
Yksi nyky-Acceptin hienoimpia piirteitä on yhtyeen yleinen ilo, joka suorastaan säteilee lavalta yleisöön. Erityisesti kitaristi Wolf Hoffman ja basisti Peter Baltes hymyilevät lähes keikan alusta loppuun, eikä miesten voisi kuvitella olevan missään niin mielellään kuin soittamassa fanien edessä. Toisaalta Tornillon liikehdinnästä näkee, että jokainen korkea nuotti vaatii äärimmäistä pusertamista. Ääni soi hienosti, mutta kyllä mies sitten vääntääkin vartensa jäykäksi ja pään takakenoon tuloksia saadakseen. Silti kasvoilta ei paista väsymys tai kärsimys.
Vuosikymmenten kokemus on myös muokannut yhtyeestä ehkä taidokkaimman poseerausten suorittajan. Tämäkin tehdään hersyvällä luontevuudella. Tähän kohtaan onkin pakko siteerata kuvaaja Tuomas Mettäsen vain muutama tunti keikan jälkeen kirjoitettua Facebook-kommenttia: ”Pakko laittaa yksi kuva heti tänne ihmeteltäväksi, koska se kuvaa äärimmäisen hyvin bändin keikkameininkiä. Tulee kuvaajalle sellainen fiilis että on just pyydetty henkilökohtaisesti pullakaffille. Nämä tyypit osaa tän jutun ja niillä näyttäs olevan todella hauskaa kun ne tekee sitä.” Kyseinen kuva nähdään tämän arvion pääkuvana.
