Rakkauden ylipapin David Coverdalen johtama Whitesnake teki vähintäänkin kelvon paluun levykantaan vuoden 2008 kiekollaan Good to Be Bad. Sillä bändi keskittyi enemmän levytysuransa alkupuolikkaan r&b-pohjaiseen hard rock -junttaan kuin tukkahevivuosiensa makeiluun, ja samoilla linjoilla jatkaa myös Forevermore.
Tokihan siirappi valuu tarvittaessa kuin mahla kylän isoimmasta koivusta, eihän tämä olisi muuten Whitesnake-levy, mutta pääpaino lepää riffeissä ja rokkikukkomaisessa rehvastelussa. Sen Coverdale kyllä taitaa, pian kuusikymppisenäkin. Pakollinen Zeppelin-fiksaatio puolestaan näyttäytyy pitkässä nimibiisissä, joka päättää levyn ja lukeutuu sen huippukohtiin.
Livehommissa Taavilla tuntuu olevan tämän tästä ongelmia äänensä kanssa, mutta levyltä moiset eivät paljastu. Kaikkein korkeimmat ”beibet” eivät enää kuulu repertuaariin, mutta muuten ukko vetää totutun korskeasti.
Kaikkineen Forevermore ei ole sen kummemmin hyvä kuin huonokaan levy. Albumia kuuntelee sujuvasti, kuin ennestään tuttuja kappaleita, ja yleisvaikutelma on positiivisen harmiton. Onkin makuasia, tarvitseeko tätä levyä oikeasti yhtään mihinkään, jos hyllystä löytyy muutama bändin klassikko.
Vaan niinhän se on milteipä jokaisen vanhan liiton rykmentin kanssa.
– riekin matti
Levy arvostellaan 25.3. ilmestyvässä Infernossa.