Sinä joka luulit / että meistä kuulit / kerran viimeisen
Et voinut olla / kuin täysi nolla / tyystin väärässä
Näillä sanoin starttaa vihatun ja rakastetun Teräsbetonin neljäs albumi. Ja tottapa kyllä, harvempi sälleiltä näin useaa levyä odotti. Puhumattakaan, että sellaisia ammuttaisiin joskus Mokoma-miesten Sakaran suojista…
Iik!
Mikään ei ole kuin ennen. Näppikset ovat liekehtineet, kun Suomenmaassa on kirjoiteltu kädet täristen ja savu korvista nousten vahvoja nimimerkillisiä mielipiteitä foorumeille.
En voi sanoa, että olisin kuunnellut kaikki aiemmat tuotoksensa millin tarkkuudella, mutta siltikin on helppo todeta, että käsillä oleva levy on ainakin lyyriseltä kantiltaan tähän asti terävintä Teräsbetonia.
Tokihan tuttu soturiuho on tallella, mutta leiriin on madellut myös asiallisuuden kärmes. Sepä onkin sitten toinen juttu, onko ns. asialla oikeasti mitään tekoa näissä kinkereissä. Raja sijainnee tässä. Maailmaa totisin torvin parantava manovaari lienee hirvittävimpiä ajatuksia Telluksen päällä.
Ja kuinka humoristinen tapaus TB on lopulta edes maailman hevibändien joukossa ollut – sitäkin sietää pohtia.
Kappaleista nousee esiin eritoten nimiveto, joka on Dio-aikakauden Iommi-riffittelyn korville täräyttäessään mainio viipale. Kiitosta voi paiskata myös levyn soundimaailmasta, joka istuu pulleassa kuivuudessaan musiikkiin hienosti.
Sitä en edelleenkään tiedä, tarvitseeko maailma Teräsbetonia, mutta yksi on varma: kukaan ei tee tätä tässä maassa paremmin.
– riekin matti
Levyn arvostelu 10.12. ilmestyvässä Infernossa.