En voi patsastella Euroopan kovimman power metal -tietäjän saati -fanin kalsareissa, mutta meikäläisen korvaan ex-Stratovarius Timo Tolkin viimeisimmät tekoset kuulostavat siltä kuin pitääkin: perusasiat hanakasti myöntävältä mutta pahimmat kliseet kiertävältä voimailottelulta. Ja jos kliseisiin isketään, niin sitten sen verran ahnaasti, että asetelma kääntyy tavallansa päälaelleen.
Vaikka perusta on selvä, levyn valtteja on monipuolisuus. Ensin mennään iloisemmin tuku-tukutellen, sitten miltei tukehdutaan melankoliseen mahtipontisuuteen. Santiago-kappaleen riffipuolella tapaillaan jopa Motörhead-taajuuksia, ja Pilgrim Roadin irlantilaisvaikutteet lienevät tällä alalla harvemmin esillä.
Maestron kitara raikaa kuin lieskoissa, Brasilian-laina Andre Matos tarjoilee puhtaimmasta power-kiljumisesta poikkeavia, karheankuulaita vokaaleja ja muu bändi (Jari Kainulainen, basso, Uli Kusch, rummut, ja Mikko Härkin, koskettimet) soittaa Tolkin komennossa kuten alan superryhmän olettaakin. Kokemus kuuluu kauttaaltaan, mutta ei turhauttavan rutinoituneena, studiobändimäisenä soittona.
Kyllähän tämän luulisi porautuvan Tolkin faneihin lennosta.
– riekin matti
Levy arvostellaan 25.3. ilmestyvässä Infernossa.
