Leveälahjeaikakauden psykedeliasumuihin hamuavaa haahuilua, niskavilloista tarraavia, enemmän tai vähemmän jumittavia kitarakudelmia, mustametallilevyiltä paremmin tuttua raakkumista ja ”jossain tuolla” matkailevaa yleistunnelmaa. Tätä on erikoisryhmä Oranssi Pazuzu tarjoillut kahdella aiemmalla albumillaan, ja samoissa maisemissa lennellään myös kolmannella.
Kolme kuuntelua jättää sisällön lopullisen, tai edes pääosittaisen, hahmottamisen portit vielä auki, mutta levyltä tupruavat savumerkit lupaavat paljon. Joka tapauksessa vaikuttaisi, että Valonielu ryhmittyy kokonaisuudeksi edeltäjiään ehommin ja iskevämmin.
Äänikuvaltaan kiehtovan perinteisesti mutta ah, niin tuoreen oloisesti soiva musiikki suorastaan huutaa tulla laukaistuksi oikealta lähtöalustalta, joka on tässä tapauksessa vailla vaihtoehtoja vinyyliä. Sitä odotellessa yritän olla kuuntelematta tätä liikaa.
Huom! Tämä EI OLE levyarvostelu. Sen löydät painetusta lehdestä myöhemmin.
Kuuntele näytebiisi Olen aukaissut uuden silmän tästä linkistä.