Otteeltaan letkeä mutta tiukasti rokkaava stoner on parhaimmillaan rautaista kamaa, mutta perin harva poppoo saa sen toimimaan vaaditulla tavalla. Rajoitteina ovat etenkin genren vähäinen temppuvalikoima ja lähtökohtaisesti ahdas karsina.
Onkin ilahduttavaa huomata, että High Priest onnistuu kuulostamaan esikoispitkäsoitollaan tuoreelta, vaikka soundinsa ja kikkansa perin tuttuja ovatkin.
Groovaava pössyttelyrokkihan näilläkin jenkeillä on perustanaan. Päälle on ladottu raskasta ja laulun puolesta jopa eeppisen haikeaa klassista doomailua, joka on yhdistetty Thin Lizzyn suuntaan kumarteluun ja hienoisen psykedeeliseen leijuntaan. Seos voi kuulostaa erikoiselta, mutta siitä on saatu koostettua kappaleita täysin saumattomasti. Tuotantokin on korvia hivelevän lämmintä, muhjuista ja tuhtia.
Niin hyvä kuin Invocationin kappalekahdeksikon resepti onkin, sen suurin kompastuskivi on liiallinen samankaltaisuus. Ongelma ei muodostu kovin suureksi näin ensimmäisellä levyllä, mutta tulevaisuudessa olisi hyvä panostaa entistä rohkeampaan vaikutekirjon hyödyntämiseen ja materiaalin jatkojalostamiseen.