Olen fanittanut tätä antaumuksella repivää bändiä enemmän tai vähemmän intensiivisesti vuosikaudet, mutta matkani yhtyeen kanssa alkoi vasta tämän debyytin (1998) jälkeen, vuotta myöhemmin ilmestyneestä Madonna-levystä. Onkin jotenkin mahtavaa saada yhtyeen orastavien kulta-aikojen materiaalia kuulolle ”vahingossa”, etenkin kun levy kuulostaa remiksattuna näinkin hyvältä. Madonnan lo-fi-aspekti antoi olettaa varhaisemman tuotannon olevan karua ja soitannollisesti villiä mutta hapuilevaa, mutta asiapa ei ole ollenkaan niin. Ei lainkaan.
Meno on toki hengästyttävän intensiivistä, hektistä ja kaoottista. Ote on silti vakuuttava. Pauhu on kova, eikä ilmaisusta puutu säkenöintiä. Kappaleet ovat dynamiikaltaan totutun kaltaista Trail of Deadiä: valtaisat särömyrskyt odottavat sähköisinä vaanivien suvantojen reunamilla, että pääsevät valloilleen. Bändin uniikki ja todella iskevä tapa kulkea emon sekä alternative-, noise- ja post-rockin rajalinjoilla vahvat punk- ja jälkipunkvaikutteet hehkuen on erittäin hienosti läsnä.
Yhtye ei ehkä tavoittele (tai tavoita) vielä debyytillään sellaisia taivaanlaen zeniittejä kuin myöhemmillä uroteoillaan, mutta sen luotaimet on lähetetty jo tässä vaiheessa syvälle psyyken syövereihin. Trail of Dead onnistuu kaivamaan tunteita tihkuvalla melullaan sisimmän vereslihaisia kohtia esiin harvinaisen tehokkaasti.