Nyt rymisee ja maukkaasti. Oululaisuus kuuluu Boarin voimalla raahautuvassa louheessa juuri oikealla tavalla. Suomi laulukielenä on oikea vaihtoehto – vaikka kestää toki kotvasen, että kielen ylipäätään tunnistaa, sen verran romuluista tulkintaa Petrien laulut ovat. Rähäkästä ääntelystä voi aistia myös hc:n katkuista kuolometallisuutta, mikä aivan hyväksi asiaksi luettakoon.
Voimallisen metelöinnin ja rouhean pörinän lisäksi kolhosti jyräävä sludge-räminä pitää sisällään kiitettävästi nyansseja. Ne ovat toki kirveellä veistettyjä, mutta kokonaisuuteen oikein passeleita. Hyvänä esimerkkinä on näppäilykitaroihin ja melodiseen lauluun tukeutuva sinkkubiisi Tie. Bändi onnistuu oivasti myös silloin, kun hampaat eivät ole irveessä ja kädet nyrkissä.
Boarin otteissa on orgaanista voimaa ja vääjäämättömyyttä, jota esiintyy Radiopuhelimien, Brüssel Kaupallisen ja miksei myös Oranssin Pazuzun ja Shellacin tuotannossa. Konstailemattoman iskevä soundipolitiikka tukee rehellisen ilmaisun vereslihaisuutta. Parinkymmenen vuoden kokemuksella ote on tiukka, mutta myös sopivan irtonainen. Asenne ja tunne paistavat kirkkaina kautta levyn. Musiikillisesti on silti sen verran paljon annettavaa, että pelkän asenteen takia levyä ei tarvitse arvostaa.