Tatuointihihaisten Lucifer Star Machine -ukkojen habitus on kunnossa myös musiikissa. Melodiset punkrockrallit rullaavat kepeän vaivattomasti ja suurelta osin myös tarttuvasti saaden kuulijan tuntemaan, että aurinko paistaa ja kaikilla on hirmukivaa. Yhtyeen keikalla pikkupöhnässä ja mainittujen olosuhteiden vallitessa ei huolta huomisesta varmasti olisikaan.
Kun The Devil’s Breathille avaa korviaan tarkemmin, se ei vie kuin korkeintaan palan pikkurillistä. Liiankin nätin pinnan alta ei löydy syvyyttä, johon voisi sukeltaa ilman että pää kolahtaisi heti pohjaan.
Uhottu korkeaoktaaninen rock’n’roll on lähinnä tankillinen 95E:tä, joka ei muuksi muutu, vaikka ilmoille heitetään muutamat fuckit. Kappaleet kuulostavat enemmän harmittomalta rallattelulta kuin hiki päässä rokkaamiselta.
Keveys ja iskevyys eivät ole tässäkään genressä sinällään huonoja asioita, mutta todelliseen toimivuuteen vaaditaan hyvien biisien lisäksi myös karismaa. Sitä Lucifer Star Machinellä on vähemmän kuin sävellystaitoa, eli noin puolet siitä, mitä oikeasti tarvittaisiin. Ihan kivaahan tämä on, mutta mitä sitten?