Ikä ei tunnu painavan ikuisia Egyptin ystäviä. Nile painelee menemään käärinliinat paukkuen ja jättää monet kuolokilpakumppanit taakseen.
Rumpujumala George Kollias on kovassa iskussa, eikä kitaraosaston inhimillisen suorituskyvyn rajoilla liikkuvaa sahaamistakaan voi kuin ihmetellä ihaillen. Supermiehiähän nämä ovat edelleen. Riffien monimutkaiset rytmikikkailut jäisivät monelta muulta soittamatta.
Mutta. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen oli lähinnä hölmistynyt olo. Mieleen jäävät kappaleet ja riffit loistivat poissaolollaan. Harmillisen iso osa levystä tuntui tyhjänpäiväisistä riffeistä kyhätyltä. Tuli mieleen, että ukot ovat luottaneet hurjan vauhdin korvaavan mielenkiintoisen materiaalin puutteen.
Uusintakierrokset antoivat toivoa, ja myllytyksestä alkoi erottua hiljalleen sävyjä. Erityisesti tiukka ja ytimekäs To Strike with Fang, pieteetillä etenevä Under the Curse of the One God ja raskaasti möyrivä True Gods of the Desert sisältävät sitä Nileä, johon aikoinaan miellyin.
Nilen kymmenes kokopitkä sisältää tuttuja elementtejä, eli välillä keikutaan kaaoksen rajalla ja sitten kiemurrellaan muinaisenmystisiin säveliin, mutta jotenkin tästä jää tyhjä tunne. Faniosasto tuskin pettyy.