Nelivuotias saksalaisbändi vannoo pimeyden nimeen raskaan riffittelyn kielellä. Yhdistelmänä on doomin paisuttelua ja black metalin synkkyyttä kohtuullisen onnistuneella kaavalla.
Riffit eivät ole varsinaisesti mieleenpainuvia, ja levyn kokonaiskuva onkin maalattu lähinnä pahaenteisyyden ja yleistunnelman ehdoilla. Laulupuolen koriseva anti ei taivu täysin oikein kumpaankaan tyylilajiin vaikka sopiikin yllättävän hyvin Morastin pörisevään äänimaailmaan.
Il nostro silenzio tuskin jää mieleen vuoden merkittävimpiä levyjä tuumiessa. Sen vahvuus lieneekin enemmän välipalamainen synkistely ja lohduttomuus, ei niinkään levyllinen viihdyttävää tai unohtumatonta musiikkia.