Jinjer on minulle hankala bändi. Ymmärrän sen suosion täysin, mutta ukrainalaisten musiikki ei vain ota maistuakseen.
Teknistä osaamista riittää, ja Tatiana Shmailyukin sekunnin osissa heleästä tunnelmoinnista riivattuun ördään heilahteleva bipolaarilaulu on kuriositeettina kiinnostavaa – ja varmasti bändin valtaisan Youtube-suosion syy. Jokin djentinmakuisissa kitaran ja basson droppivireissä sekä jatsahtavassa näkemyksessä progressiivisesta metallista ei vain puhuttele.
Vierastan slaavilaisia melodioita, ja silloin kun Jinjerin musiikki ei lepää niiden varassa, kappaleiden rytmiikka poukkoilee niin levottomasti, etten saa kiinni oikein mistään. Ja kun sivuutetaan ördään hukkuva sanoituksellinen syvyys, viivan alle jää kiistattomasta hyvyydestä huolimatta vain melodianpätkä sieltä ja toinen täältä sekä itsetarkoitukselliselta vaikuttava monimutkaisuus.
Kuten bändin aiemmatkin levyt, myös Duél kuulostaa punkkeja rähinäosuuksia lukuun ottamatta liiaksi opistomuusikoiden omalta kivalta. En tiedä, kumpi Jinjerissä rassaa, mutta ainakaan proge ja groove metal eivät sovi yhteen.