Norskiryhmä julkaisee jo viidennen albuminsa, mikä kuuluu tekemisen omaehtoisuutena ja väkevän itsevarmana ilmaisuna. Eri asia on, miten yhtyeen venkoilevaisen, kulmikkaan ja vähän näätäilevän sekalaismeiningin jaksaa albumimitassa sulattaa.
Touhussa kuuluvat At the Drive-Inin emovyöryttely, sätkivä indieryminä ja tomerasti paukkuva progressiivisuus. Verevästi kolisevat ja ryskyvät kappaleet ovat kelpo materiaalia, jossa haittaavat eniten kääkivä laulu ja siellä täällä esiintyvä väkinäinen outoilu.
Intensiteetti on aika kova, ja vaikka meno ei ole mitään tolkutonta kikkailua, levyn äärellä jaksamisen suhteen käy vähän köpelösti. Bändin meininki on siinä mielessä jännää, että soitossa on paljon hyviä ideoita ja tarttuvuuttakin, mutta biisien seuraaminen on silti työlästä.
Vaikka meno on sinällään mukavan energistä, monipuolista ja yllättävää, siinä on hiukan liikaa keskittymishäiriötä ja ylenpalttista mekastelua. Kambodsjalla haitat eivät ole pahimmasta päästä ja yhtyeen saaman arvostuksen voi ymmärtää ihan hyvin. Kuuntelulevyksi hyväsoundinen ja oivasti soitettu Resilient on kuitenkin vähän väärällä tavalla hektinen ja tempoileva.