Vuodesta 2011 toiminnassa ollut itävaltalaiskaksikko on kuulunut post- black metalin kärkeen käytännössä koko olemassaolonsa ajan. Jo Harakiri for the Skyn nimikkodebyytti (2012) rankattiin genressä korkealle, ja kahdeksannen kokopitkän Scorched Earthin voi ottaa vastaan kokeneen ryhmän priimasuoritusta odottaen.
On myönnettävä, että koin edellisen uutta musiikkia sisältäneen studiolevyn Mæren (2021) kohdalla pientä epäuskoa duon tulevaisuutta kohtaan. Vahvasti mieltä jäytänyt ”onhan tämä jo kuultu” -efekti varjosti myös Scorched Earthiin tarttumista, mutta ilokseni voin sanoa, että duo on onnistunut ikään kuin luomaan itsensä uudelleen.
Harakiri on vehdannut aiemminkin väkevien tunnelmien kanssa, mutta jo avauskappale, Austeren Tim Yatrasilla vahvistettu Heal Me paljastaa, että yhtye on nostanut koskettavuutensa uudelle tasolle. Vastoin kuin useimpien muiden post-black-yhtyeiden, Harakirin musiikki ei ole herkkää huokailua, vaan sisältää vereslihaista huutoa ja on kaikkinensa melkoisen vahvaa.
Bändi kertoo uuden levyn olevan kuin tiivistelmä sen tähänastisesta urasta, eräänlainen välitilinpäätös. Lausunto tuntuu oikealta, sillä albumi tuntuu sulkevan jonkin aikakauden ja aloittavan samalla uuden. Tilanne vaikuttaa saaneen bändin aiempaa itsevarmemmaksi ja vapautuneemmaksi, minkä ansiosta musiikki tuntuu ottavan aiempaa enemmän vapauksia. Hetkittäin sitä on myös hankalaa istuttaa mihinkään tuttuun genreen.
Scorched Earth ei ole kuitenkaan kokeilullinen levy, vaan sen sävellykset ja melodiset koukut ovat pohjimmiltaan hyvin suoraviivaisia. Ainoat todelliset irtiotot kuullaan kahdella bonuskappaleella, jotka olisi mielestäni voinut jättää julkaisematta. Itse ydinalbumin seitsemän biisin ja yli tunnin kestonkin voi kyseenalaistaa. Kolmevarttinen tätä laatua olisi takuulla mykistävä elämys.
Omaa osaansa levyllä näyttelevät vierailijat, mainitun Yatrasin lisäksi rummuista vastaava Septicflesh-mies Kerim ”Krimh” Lehner ja yhdellä biisillä vieraileva Svalbard-keulakuva Serena Cherry. Yhtyeellä on ollut tapana hyödyntää vierailijoiden tuomia mausteita, ja homma toimii tälläkin kertaa moitteettomasti – ellei lukuun oteta pääbändissään mainion Cherryn turhan ohutta ja voimatonta puhdasta laulua.
Harakiri for the Sky on selvästi uransa huipulla. Tämä on ilahduttavaa, vaikkakin bändin luovuuden polttoaineena on ympäröivän maailmamme rappio ja lohduttomuus. Mikäli jostain syystä erehdyt joskus nauttimaan elämästä, Scorched Earth palauttaa takuuvarmasti maan pinnalle karistaen haaveet paremmasta huomisesta.