Briqueville piiloutuu anonymiteetin taakse, mutta kollektiivina toimivan belgialaisryhmän kerrotaan koostuvan elektron ja metallin parissa puuhastelevista muusikoista. Luvassa pitäisi olla hypnoottista jumitusta, kylmääviä orkestraatioita, aavemaisia äänimaisemia ja lyijynraskasta sointia puettuna post-rockin kaapuun.
Kaikkia näitä ”neloselta” löytyykin, mutta kokonaisuus uppoaa jonkinlaiseen post-rockin ja metallin väliseen limboon.
Levyn viisi pitkähköä aktia valuvat vaivattoman seesteisesti alusta loppuun, kuten genreen kuuluu. Rauhallisuuden parissa huomaa kuitenkin odottavansa jonkinlaista räjäyttävää kliimaksia, jota ei koskaan saavuteta. Tummempien tulkintojen kohdalla jää taas kaipaamaan todellista syvään päätyyn menoa ja rajumpaa pohjakosketusta. Lupaukseksi jää ikävä kyllä sekin.
Vaikka kaikesta kuullusta huokuu orkesterin oma näkemys ja osaaminen, levy uppoaa nivusiaan myöten tasaisen harmaaseen post-massaan. Ei kosketa saati viihdytä, joskaan ei myöskään ärsytä.