Gootti-darkwaven suurnimi, vuodesta 1998 asti niin saksaksi kuin englanniksi yöpuolesta, fetisseistä ja mustasta kuolemankaipuusta messunnut Blutengel saarnaa tuttua liturgiaa myös albumillaan numero 13.
Ymmärrän yhtyeen kestosuosion ja estetiikan, mutta sen musiikillinen kieli on minulle liian vähäeleistä. Simppelit, ohuesti koristellut melodiat, soundeiltaan ysäristi ja nollaristi retrot syntikat ja sekvensserit sekä rumpukoneet ja arkkivampyyri Chris Pohlin syvä baritoni muodostavat soundi-, sävellys- ja sovitusratkaisuiltaan uniformisen, uuvuttavuuteen saakka monotonisen biisituubin.
Näissä ralleissa on säkeistöt vain siksi, että niitä on pakko olla, joten ”hyvä Blutengel-biisi” tarkoittaa yleensä joko tarttuvaa kertsiä tai heleä-äänisen Ulrike Goldmannin laulamaa kappaletta. Näitä hyviä siivuja on tavalliseen Blutengel-tapaan harkolla muutama, mutta – niin ikään tavalliseen Blutengel-tapaan – olisi ollut parempi, jos kaksi kolmannesta tuplan biiseistä olisi jätetty pöytälaatikkoon ja julkaistu sen sijaan tykki ep.
Naksutusmusa on parasta ebm-klubeilla ja muissa lepakkodiskoissa polvia notkutellessa, mutta kotikuunteluun se on liian minimalistista.