Hubrisin ulosanti on osastoa, joka on hyvin tehtynä meikäläiselle melkeinpä liiankin varma nakki. Bändin instrumentaalinen, kevyesti progressiivinen post-rock- ja vaihtoehtometalliliihottelu vertautuu vahvasti erinomaisen Long Distance Callingin meininkiin. Bändejä ei silti sekoita toisiinsa, siksi erilaisia niiden otteet ovat. Delay-kitarat, elektroniset mausteet ja dynamiikan aaltoilu hissuttelusta säröiseen myräkkään ovat kuitenkin aika pitkälti Hubrisinkin työkaluarsenaalina.
Sveitsiläisnelikko on toiminut jo muutamia vuosia ja tehnyt pari levyä, ja sen ulosanti on hioutunut tyylillisesti ja ilmaisullisesti kelpo jamaan. Biisit ovat pitkiä (lukuun ottamatta tarinallista Icarus-välisoittoa, joka on vain viisiminuuttinen), mutta kappaleiden kaaria ei haluaisi typistää, sillä ne kasvavat luonnollisesti ja versovat omalakisesti sulavan yllätyksellisinä edeten.
Niin hienoa kuunneltavaa kuin Hubris onkin, sitä vaivaa sama valuvika kuin useimpia samalla sektorilla operoivia yhtyeitä: upeatkaan levyt eivät vaadi tulla kuunnelluiksi, ja ilman laulua niiden mieleenjäävyys on heikonlaista. Vaan kun albumin pistää soimaan, sen äärellä pääsee kyllä fiiliksiin, kuunteli sitä sitten tarkkakorvaisesti tai muun hääräämisen taustalla.