Kun albumi lähti pyörimään, piti äimistellä hetki, onko kyse sittenkin jostain Amon Amarthin uudesta äänitteestä. Massiivinen intro ja perässä seuranneen When the Lions Dien kitarariffit olivat kuin suoraan heidän tekosiaan. Eikä se siihen jäänyt. Kakkoskappale Crypts of Madness sisälsi puolestaan melkoisen suoraa Slayer-lainaa aina laululinjoja myöten.
Suicidal Angels ei ole koskaan päässyt ylpeilemään liialla omaperäisyysprosentilla, mutta tämä oli jo vähän huvittavaa. Onneksi näiden, sinällään vetävien kappaleiden jälkeen oma linja alkoi löytyä selkeämmin. Mutta sitten huomasi sen surullisen tosiasian, että oma tavara on melkoisen kasvotonta turva-thrashiä.
Reilut parikymmentä vuotta takonut porukka on hitsautunut soitannollisesti erittäin tiukasti yhteen. Kappaleet on koostettu sinällään taidokkaasti ja mietityn oloisesti. Osa riffeistä sisältää hyvää imua ja levyä kuuntelee ihan sujuvasti, mutta kun omaa ilmettä tai sanottavaa ei oikein tahdo löytyä, jäädään yhä välimallin tunnelmiin.