On viikonloppuyö. Istun ypöyksin sohvalla pimeässä olohuoneessa. Aamuyön tunnit ja minuutit tanssivat pehmeäreunaisina varjoina seinillä. Vain lattialle unohtuneet lelut muistuttavat, etten ole planeetan ainut asukas; muu perhe nukkuu autuaan tietämättömänä, millaisen rauhan poteron olen saanut itselleni kaivettua. Otan punaviinikulauksen, illan viimeisen. Olen riittävän sumea ja päätän suunnata petiin samalla sekunnilla kuin yhdysvaltalaisen Yob-yhtyeen Clearing the Path to Ascend -levy loppuu.
Torstai-iltapäivänä editoin toimituksessa levyarvioita. Se on työtä, joka vaatii omanlaisensa taustamusiikin. Musisointi ei saa olla liian vangitsevaa, muttei myöskään laimeudessaan ärsyttävää. Sen on pysyttävä taustalla mutta annettava energiaa kohdata taas sama loppumattomalta tuntuva virta kirjaimia ja niistä taittuvia sanoja. Clearing the Ascend soi jälleen, on soinut näissä merkeissä usein.
Yksi ja sama levy toimii huomattavan harvoin niin tarkassa, tunteita tarkoituksella kairaavassa täsmäkuuntelussa kuin arjen turvaverkkona. Kitaristi-laulaja Mike Scheidtin, basisti Aaron Riesebergin ja rumpali Travis Fosterin muodostama Yob osaa tehdä tällaisia levyjä, mutta en osaa selittää, miten ja miksi.
Olen kuunnellut neljä vuotta sitten julkaistua Clearing the Path to Ascendiä hirmuisesti toisistaan poikkeavissa tilanteissa, ja albumi toimii aina. Erityisen merkittävää tämä on siksi, että yhtyeen raskaasti vaikeroiva doom/sludge on paperilla kaikkea muuta kuin joka paikan musiikkia.
Yobin sävelissä on jotain niin perustavanlaatuisen luontevaa ja samalla pirtaani sopivaa, että otan ne kuin haluttavana itsestäänselvyytenä. Yobin musiikki tavallaan imeytyy minuun, muuttuu osaksi olemustani siitä hetkestä kuin painan play-nappulaa. Kuoleman porteilla kirjaimellisesti käyneen Mike Scheidtin tunteesta ja draamasta käheytynyt laulu antaa olemiselleni äänen. Lyyrisestikin kuiluun tuijottavan levyn tunnelma on pääosan matkaa alakuloinen ja raskasmielinen, raastavakin, mutta paksun meluvallin harjalla välkähtää tämän tästä toivonkipinä. Juuri sen ansiosta Yobia jaksaa kuunnella niin muhkeita määriä.
Our Raw Heart on yhtä täydellisen pakottamatonta jatkoa edeltäjälleen kuin Clearing to Path to Descend oli kuudelle aiemmalle Yob-albumille. Oregonilaisyhtyeen vuodesta 2002 jatkunut studioreissu on tuottanut kimpun näennäisesti samankaltaisia levyjä, mutta niiden arvo on nimenomaan jatkuvuudessa. Kyllähän tähtitaivastakin jaksaa katsella aina vain. Tai tulta.
Our Raw Heartilla raskautta, haurautta, kauneutta ja näiden erilaisia yhdistelmiä riittää 74 minuutin ajaksi, mikä on anteeksiantamaton mitta normaalille rockalbumille. Yobin tuiki harvinaisessa tapauksessa on kuitenkin vaikea pohtia, mitä kokonaisuudesta poistaisi. Sehän olisi kuin paloittelisi sisuskalujaan.