Nyt tömisee tanner. Ilsan ulosanti on raskasta ja jyräävää, eikä siitä tiedä heti, mistä on kyse. Kuuloelinten taajuussäädön jälkeen meininki linjautuu varsin selkeästi vanhakantaisen death metalin hitaan segmentin ytimeen, sinne ensimmäisten Death-levyjen ja Asphyxin tuntumaan – myös laulun osalta.
Ilsa mörssää verkkaisesti, mutta ei suoranaisesti doomaile. Eipä bändi paljoa myöskään hätäile, kiivaammasta riipimisestä puhumattakaan. Neljäsosamarssilla mennään, ilman kikkailua tai mesomista. Reippainta menoa on ajoittainen letkeästi hölkkäävä d-beat-jytinä. Niissä kohdin mäiske muistuttaa hiukan rockimmasta Entombedista.
Bändin runnonta on vahvasti sointupohjaista ja miellyttävällä tavalla ilmavan raskasta tuoden etäisesti mieleen Obituaryn alataajuuslanaamisen. Bassosoundi on mureimpia kuulemiani, ja melko kuivina rouhivat kitarat tuovat yleissointiin jännää selkeyttä ja tylyyttä. Kitaraosastolta löytyy myös paljon ensituntumaa enemmän kuultavaa. Muutamat komeat soolot ja tuplaliidit huomaa aika pian, kunhan tokenee riffien rymistelystä.
Preyer on tomeraa mörssäystä. Soinnuissa ja iskuissa on grooven tai finessen sijasta jäyhän vääjäämätöntä voimaa. Kappaleet on kuitenkin tehty niin taiten, että mielenkiintoa ylläpitävää elävyyttä on kylliksi ilman kummoisia temponvaihteluja tai oikeastaan minkäänlaista soundillista variointia.
Laulaja Orionin takakireä kärinä vierastuttaa aluksi, mutta alkaa sitten istua kokonaissoundiin ja muovaa bändin soinnista mukavan omintakeisen, perinnetietoisuudesta tinkimättä. Kokonaisuus edustaa freesiä kuolometallia erittäin maanläheisellä ja voimallisella tyylillä. Preyeristä kehkeytyykin mielenkiintoisinta uutta deathiä pitkiin aikoihin.