Jopas nyt lasahtaa aimo kasaripläjäys, vielä sieltä tiukemmasta päästä. 1980-luku ei kuulu isoina rumpuina, syntikkajuuston herutteluna, iskelmäkertseinä tai valtavana kaikuna, vaan tiukkana etukenona ja railakkaana kiekumisena. Leathürbitchin musiikki ei ole thrashiä tai popmetallia, vaan voimallista proto-speediä klassisin ja powermetallisin maustein.
Eniten touhusta tulevat mieleen varhainen Metal Church, Malice, Vicious Rumours ja jopa kolmosvaiheen Riot. Asennetta ja tiukkuutta löytyy, ja laulaja pistää antaumuksella menemään ultrakorkeaa vibratoa ja hurjia kiljahduksia. Lasit ja tärykalvot ovat kovilla.
Asenne ja energia on levyn vahvinta osa-aluetta, vaikka biiseissäkin on mukavasti tarttumapintaa. Meno ja meininki on vain sen verran hektistä, että sävelmät tuntuvat jäävän toiminnan jalkoihin.
Suurin huomio kieltämättä kiinnittyy laulaja Joel Starrin voimallisesti kimpoilevaan kajautteluun. Yliampuvaahan se on, mutta jotenkin rehdisti ja oikealla tavalla. Ironiaa ei onneksi pysty havaitsemaan, eikä sitä kaipaakaan.
Portlandilaisbändin kakkonen on viihdyttävä ja kiihdyttävä albumi, jota on yhtäältä kiva ja toisaalta aika raskas kuunnella. Vaihtelua ja musiikillista ideaa on joka tapauksessa sen verran paljon, ja vielä erinomaisen hyvin esitettynä, että kyllähän tähän hyvän sinetti on lyötävä.