Vuonna 2003 perustettu hollantilainen black metal- ja ambient-bändi Urfaust jätti vähäsanaiset jäähyväiset faneilleen pitkän uran jälkeen. Mutta ovatko viinanhuuruiset rituaalit oikeasti ohi vai onko Untergang (”perikato”, ”hukkuminen”) vain jonkinlainen metaforinen kuolema? Ovatko jätkät grillaamassa ginin kyllästämiä maksojaan helvetin liekeissä ja palaavat lopulta uudestisyntyneinä viinapiruina?
Tähän varovainen ehkä.
Urfaustin ura on ollut melko värikäs ja täynnä pienjulkaisuja. Helvetilliset näyt manifestoituivat ensimmäistä kertaa Maan päälle vuonna 2004, kun IX (laulu, kitara, syna ja niin edelleen) julkaisi Urväterlicher Sagen -nimisen puhdasta ambientia sisältäneen demon. Pian sen jälkeen hän nappasi mukaansa rumpali VRDRBR:n. Demobiisejäkin sisältänyt debyyttilevy Geist ist Teufel julkaistiin jo samana vuonna.
Muistan kun levy tuli ulos. Black metal -skene ei ollut aivan hehkeimmillään. Kaikki kuulosti paskalta tai jengi progeili crossover-tavaralla. Hollannista kajahti kuitenkin kunnolla ja kovaa. Geist ist Teufel on äärimmäisen synkkä ja lohduton levy, joka yhdistelee rituaalitranssimenoa omituisiin, mutta helvetin hyviin juoppohulluusmärinälauluihin sekä dark ambientiin. Eihän sellaista ollut tehty aiemmin.
Seuraavana vuonna ilmestynyt Verräterischer, nichtswürdiger Geist (2005) oli yhtä kummallinen mikstuura neoklassista, ambientia ja black metalia. Urfaustin musiikki oli kiehtovaa ja omituista, erittäin synkkää ja autenttista. Siinä loisti kirkkaana erityislaatuinen liekki – se kuuluisa sielu.
Kolmas levy Der freiwillige Bettler julkaistiin vasta 2010. Ei kaksikko toki missään katkolla ollut – tai mistäpä sen tietää –, sillä viiden välivuoden aikana ilmestyi kolme splittiä ja kaksi ep:tä. Der freiwillige Bettler on raskas ja synkkä teos, jolta voi löytää fiiliksiä muun muassa Burzumin hitaammista biiseistä. Mestarillinen.
Seuraavat levyt Empty Space Meditation (2016) ja The Constellatory Practice (2018) ovat erityyppistä kamaa kuin bändin horjuva alkutaival. Tähtiin tuijottelu uudisti soundia psykedeelisemmäksi. Biisit on soitettu skarpimmin ja voimallisemmin, ja niistä välittyy esoteerisempi tunnelma.
Teufelsgeist (2020) on oodi viinalle ja samalla ehkä Urfaustin paras levy. Albumin käynnistää nousuhumalainen katarsis, joka päättyy painajaismaiseen viinahulluuteen. Levyn kylkiäisenä julkaistiin samanniminen gini.
Untergang on bändin seitsemäs ja (ehkä) viimeinen lätty. Se on bändin riisutuin, suoraviivaisin ja samalla heikoin tuotos. Levyn päättävä Abgrund (”kuilu”, ”syvänne”, ”rappio”) on kuitenkin niin tarttuvaa kamaa, että aika harva bändi pystyy vastaavaan koko urallaan. Levy loppuu tukahtuneeseen, syvyyksiin hukkuvaan feidiin, johon myös levyn nimi viittaa. Tippa on tappanut ja ämpäriin hukuttu.
Jätän varovaiset jäähyväiset rakastamalleni bändille. Delirium tremens olkoon läsnä myös tulevilla kauppareissuillanne. Per aspera ad Infernum.