En pidä ”osa kaksi” -albumikonseptista. Se on riski jo ajatuksen tasolla – etenkin, jos niin sanottu ykkösosa oli erityisen onnistunut. Metallitaustaisen ruotsalaisorkesterin viimeisin julkaisu oli, joten nyt hirvittää kuunnella, mitä sieltä tulee.
Mikä tästä tekee jatko-osan? Aloitusraidalla on viittauksia ykkösalbumiin aina sanoituksia myöten. Vielä räikeämpi on Midnight Marvelous, joka on käytännössä uusi sovitus biisistä This Boy’s Last Summer. Mikäli korvissani ei ole suurempaa vikaa, viittaukset loppuvat tähän. Kyllä, tokaan biisiin.
Burn for Me on kuin päivitetty versio Stevie Wonderin Part-Time Loverista. Aivan mieletön bängeri, kuten joka ikinen seuraajansa. Albumi on täynnä timanttisia menobiisejä, joista en skippaisi yhtäkään. Oikeasti. Metallia tämä ei ole nähnytkään, mutta ei se mitään. Menee läpi kuin väärä raha.
Teos tosiaan peittoaa edeltäjänsä, vaikka suhtaudun nimeen yhä nihkeästi. Kyllä, albumi muistuttaa soundillisesti ja aiheellisesti Aeromanticin ”ykkösosaa”, mutta samaahan porukan kaikki levyt ovat. Orkesterilla on yksi ainoa soundi, eikä se ole välttämättä rakettitiedettä, mutta toimii.