Härmässäkin on näkynyt vuosikymmenten varrella jos vaikka minkälaista perusasioiden nimeen vannovaa rokkikukkokeekoilijaa, mutta harvalla heistä on ollut periaatteessa hyvin yksinkertaisessa mutta käytännössä erittäin vaikeassa genressä kovinkaan relevanttia musiikillista tarjottavaa. Poison Whiskyn kokeneilla miehillä testosteroni ja rokki yhdistyvät niin luontaisella tavalla, että bändin autenttisuutta ei tarvitse kyseenalaistaa missään kohtaa. Tekee vain mieli pistää paikat paskaksi ja palamaan.
Poison Whiskyn musiikki on hyvin lähellä Motörheadia, mutta siinä missä suurin osa yrittäjistä epäonnistuisi miltei imitaatiotason kunnioittamisessa heti kättelyssä, Jarva–Valanne–Schäfer-trio on lähellä suoriutua erinomaisesti.
Bändi rokkaa raskaasti perin rouhealla tavalla, ja välistä meno käy hyvin lähellä punkkia. Ei vaivaannuttavaa äijämäistä uhoa, vaan silkkaa aitoa ja konstailematonta rock’n’rollia. Yksi nasevanmittaisen älpyn tärkeimmistä vahvuuksista on myös sen sisältörikkaus. Kahteentoista isän känsäisellä kädellä murjovaan kappaleeseen nimittäin mahtuu näinkin tiukkojen raja-aitojen puitteissa yllättävän paljon ilmavaa vaihtelevuutta.
Kun paketti on kansia ja oheissälää myöten tyylillä ja pieteetillä kasattu, herrojen kokonaisvaltainen näkemys ansaitsee hatunnoston ja vielä kumarruksen päälle.