Jos Distortionsin kaltainen levy olisi ilmestynyt kolmisenkymmentä vuotta sitten, olisin todennäköisesti ollut siitä hyvinkin innoissani. Olihan brittiläinen doom metal siihen aikaan itselle jotain täysin uutta ja mullistavaa kovimpina kärkinään Anathema ja My Dying Bride.
Godthrymm sujahtaa näiden pioneerien luomaan genreen melko vaivattomasti, sen perustajakaksikko, laulaja-kitaristi Hamish Glencross ja rumpali Shaun Taylor-Steels, kun on vaikuttanut vuosituhannen vaihteen molemmin puolin mainituissa bändeissä. Yhtye on kuitenkin lähempänä eeppisempää ilmaisua toteuttanutta Solsticea, joka sekin kuuluu kaksikon soittohistoriaan.
Laulu on puhdasta, ja vaikkei se korkeuksiin kohoakaan, tulkinta ajaa hyvin asiansa. Kun säveliä leimaa kauttaaltaan haikeus ja mukana on sopivan säästeliäästi niin naislaulua kuin koskettimiakin, tasapainoinen joskin suurimmasta uljaudesta vapaa kokonaisuus on hyvinkin mukavaa kuunneltavaa.
Ja juuri tässä on albumin suurin vika. Niin hyvin kuin albumi onkin tehty, sitä vaivaa kasvottomuus. Osasyy on myös kappaleiden lievä tunneköyhyys, minkä vuoksi ne eivät uppoa riittävän syvälle kyynistyneeseen kehoon tekemään suurempaa vaikutusta.