Kolmikymppisiään viettävä saksalaisviisikko ei vain luovuta. Ja miksipä pitäisikään, kun oma polku on löytynyt. Yhdestoista Disbelief-albumi tuo eteen tunnistettavan äänimaailman, bändi kuulostaa juuri itseltään. Keskitempoinen, melodisenpuoleinen death metal soljuu kaiuttimista massiivisena ja ajoittain jopa varsin musertavana.
Soundimaailma kirkaskahtelee kivasti korvaan ollen myös riittävän raskas ja rouhea. Raskasta jyräämistä tasapainotetaan Downista muistuttavilla groovaavilla pätkillä, joihin on ujutettu mukaan thrashin estetiikkaa, ja välillä jopa yllättävän heleillä kitaramelodioilla. Varsin yksinkertainen riffittely perustuu vahvaan rytmiikkaan muistuttaen jossain kohtaa Hypocrisystä ja toisaalla Amon Amarthista. Jaggerin mörinä on mukavan mureaa ja sopii musiikin taajuuksiin mainiosti.
Bändin vanhojen levyjen ongelmana oli tasapaksuus, mutta nyt parissa biisissä on oikeasti pientä korvamadon poikasta. Aika tasaista lanaus on toki yhä, mutta heikkoja hetkiä levyltä ei varsinaisesti löydy.
Voisin kuvitella, että bändillä on edelleen oma tilauksensa ainakin Keski-Euroopan metallifestarien kakkoslavoilla. Live long and prosper!