Tarjolla on erikoismenoa, eikä turkulaisyhtye sujahda lokeroon helpolla. Touhussa on ainakin progea, krautia, monen sortin metallia ja post-rockia. Pää on pyörällä vielä muutaman pyöräytyksen jälkeen, mutta bändin ilmaisusta pystyy poimimaan kaikuja Toolin, Circlen ja Queensrÿchen soinnista. Eikä Nauticus suinkaan katoa mainittujen väliseen bermudankolmioon, niin jännittävältä kuin moinen rajaus kuulostaakin
Disappear in Bluen keskeisimmäksi elementiksi tuntuu nousevan rummut. Levy on rytmisesti varsin tomera, ja pintaan nostettu rumputyöskentely tuo mieleen Danny Careyn ja Scott Rockenfieldin touhut ahnaine tuplabassarointeineen, rehevine filleineen ja kilkatteluineen. En ihmettelisi, vaikka rytmiikan osalta oltaisiin jonkun mielestä jo itsehekumallisella tasolla, mutta kyllähän rehvakas ylisoittokin tekee silloin tällöin gutaa. Tanakasti mouruava basso pitää pohjan kuitenkin hyvässä tervassa, joten paatti ei pääse vuotamaan.
Vierailevien laulajien avustuksella toteutettu 80-minuuttinen tarjoaa todellakin haastetta, mutta se myös palkitsee suurimmilta osin. Selkeästi soittopohjalta rakennettu levy kuulostaa siltä kuin kaikille totunnaisille säännöille tai rajoitteille olisi viitattu täysin surutta kintaalla. Biisit ovat myös pitkiä: kymmenminuuttisia raitoja on useampi, ja massiivinen Hieronymus kestää mittavat 15 minuuttia. Osia ja kiemuroita riittää, vaikka bändi jää myös rauhassa herkuttelemaan osien äärelle.
Ihan jokainen progeilu, jumitus tai kasvattelu ei ehkä puolusta levytettynä paikkaansa, mutta siitäkin huolimatta yhtyeen kolmas pitkäsoitto on hirvittävän kunnianhimoinen ja pääosin myös jokseenkin loistava tapaus.
