Logosta päätellen tarjolla on death metalia. Ja kyllä, murjontaa on tiedossa. Partapitoiset soittoniekat vaikuttavat kuitenkin olevan enemmän post-metal–sludge-osaston väkeä, ja kyllähän sekin puoli menossa kuuluu.
Juntta on tanakkaa: soitossa ei kikkailla tahi kohelleta, vaan pikemminkin jyrnitään maltillisin, korkeintaan verkkaisin tempoin. Laulussa ei ole yhtäkään nuottia, vain rähinää. Bolt Throwerin ja Crowbarin moderni äpärälapsihan tämä voisi olla.
Muotokieleltään vallan miellyttävä albumi on aivan kelpo kuunneltavaa, semminkin kun ruhjovat säveletkin toimivat reimasti. Iso osa kitarakuvioista on säröisten avosointujen ryskytystä ja liidit ovat suhteellisen simppeleitä.
Deathmetallinen liukkaus on korvattu sludgen jähmeydellä, ja laulu on örinän sijasta roisia karjuntaa. Kombinaatio on yllättävän jännä, etenkin kun ilmiasu on moderni, iskevä ja kirkas.
Brittiviisikon meno ei nappaa vielä mukaansa täysin, ja paikoitellen rajanveto kuolon ja liejun välillä on siirtymäkohdissa vähän liian selkeä. Varsin mielenkiintoista rytinää Warcrabin meno kuitenkin on, ja odottelen jatkoa uteliaana.