Voi saatana sentään. Kriitikon ammatin pitäisi olla kutsumus, mutta sitten sitä saa vastaansa ranskalaisen Esoctrilihumin kaltaisia erikoisuuksia, joiden takia alkaa pohtia elämänvalintojaan.
Bändin ainokainen jäsen Asthâghul on katsonut tarpeelliseksi säveltää ja julkaista massiivisen kolmen levyn paketin, jolla on mittaa vaivaiset kaksi tuntia ja kymmenisen minuuttia. Tämä on sitten olevinaan black metalia.
Jokainen helvetin biisi kuulostaa samalta. Synat ulvovat paskoilla soundeilla niin kovaa, ettei kitaroista saa mitään selvää. Skitat ovat muutenkin pelkkää taustalla sirisevää muhjua. Sähkö- tai konerummut naputtavat ylikireinä päällä. Missään ei ole mitään perkeleen järkeä. Tämä on pelkkää sekavaa sillisalaattia, joka ujeltaa ja viheltää ja lätisee. Tyyppi räksyttää kuin snägärin takana kusella oleva deeku.
Esoctrilihum määrittelee paskan käpän. Asthâghul ei osaa tehdä mitään oikein. Piste. Voi helvetti saatana perkele. Tämä on kidutusta. Älkää. Tehkö. Tätä. Samaa. Virhettä.
Hulppeassa promokirjeessä mehustellaan jonkinlaisella intergalaktisella sodalla, jossa lovecraftilaiset jumalolennot taistelevat verissäpäin ulottuvuuksien välisissä tiloissa telepsykoosivoimillaan. Ja mitä vittua nyt taas? UOANSH’T TSOAP UF’TH, YAPMTH’ARG FGHSU ARES ARA.