Kakofonista surinaa, skitsofreenista pappimanausta ja pimeää tunnelmaa. Gryftigænin kolmannella levyllä matkataan näillä eväin kohti lopullista tyhjyyttä.
Kaiken takana häärii chileläinen Lord Valtgryftåke, jolla riittää bändejä joka viikonpäivälle, ja ylikin – ja mikäpä siinä, jos ukko tekee näinkin hyvää kamaa. Allekirjoittanut on arvostellut jo Grymmstaltin ja Ründgardin uutukaiset, eikä tämäkään ole huono.
Myös tämä bändiprojekti osoittelee norjalaisen black metalin huippukautta, 1990-luvun alkupuoliskoa, mutta jättää kaikkein selkeimmät vaikuttimet yhtälöstä pois. Lordi paasaa kummittelevalla paaviäänellä saatanallisia loitsuja kakofonisen koohkan päälle. Tuotanto on tietenkin täyttää paskaa, mutta se kuuluu asiaan. Tunnelma välittyy uhkaavana, sairaana ja pimeänä.
Voi jospa herra Lord jaksaisi keskittyä yhteen tai edes kahteen projektiin, niin tästä määrästä materiaalia saattaisi ulostua jotain oikeasti laadukasta. Nyt Valtgryftåke tasapainoilee keskinkertaisuuden katveessa nousten sen yli lähinnä tietynlaisella tyylitajullaan. Ei kukaan voi säveltää näin paljon musiikkia kompastumatta siihen. Sympaattista kamaa silti.