Norjalainen Flight on perustettu reilu vuosikymmen sitten, mutta se menisi lähes täydestä 1970-luvun protometallibändinä. Yhtye rokkaa kolmannella levyllään Blue Öyster Cultin, Thin Lizzyn ja Rushin hengessä, mutta tuoreella otteella.
Alusta asti on selvää, että kitaran annetaan puhua. Soitto ei ole kuitenkaan mitään tylsää taidoilla leuhkimista ja kikkailua vaan täysin harkittua kerrontaa, joka puhuttelee aidosti. Kitaraosastoa ei voi kehua liikaa, mutta myös synat ja bassot kiinnittävät huomion. Groove on mieletön ja solistin hillitty tulkinta istuu siihen upeasti.
Levyn nimi kuvastaa täydellisesti sitä miltä se kuulostaa. Kappaleista välittyy suuria tunteita ja tunnelmia, ja ensikuulemallakin tulee jotenkin hyvällä tavalla tuttu fiilis. Kuin tapaisi jälleen vanhan kaverin, jota ei ole nähnyt moneen vuoteen.
Eeppinen päätöskappale Mystic Mountain ja sitä edeltävä lyhyt instrumentaali Moondance ovat paketin näyttävin kokonaisuus, mutta kovimmat paukut on isketty nimibiisiin. Seitsemällä kappaleella on yhteismittaa vain hieman yli puoli tuntia, ja tätä tavaraa olisi kuunnellut ilolla enemmänkin. Toisaalta levyllä ei ole nyt yhtäkään heikkoa hetkeä.