Kanadan äärimetallimiehet jaksavat puskea. Bändin johtohahmo ja armoitettu työnarkkari Maurizio Iacono pitää huolen, että levyjä ilmestyy tasaiseen tahtiin.
Yhdeksän biisin paketti aukeaa vihaisella ja blastintäyteisellä The Killshot -vedolla, josta jatketaan Göteborg-hengessä kulkevalla melokuolopalalla Cut Me Downilla. So far so good, mutta alku lupaa liian hyvää. Jatko todistaa sen surullisen totuuden, että Kataklysm on liukunut levy levyltä kohti kasvotonta, joskin taidokasta nykymetallia.
Vaikka väliin vilautellaan yhtyeen alkuaikojen kaoottista death metal -hulluutta, armoton tosiseikka on, että death- ja metalcore on vallannut tilaa jo niin paljon, ettei kuolosta ole enää jäljellä juuri muuta kuin surulliset rauniot. Iaconon geneerinen huutoörinäkin alkaa levyn edetessä sattua korviin ja aivoihin.
On hyvä pitää mielessä, että bändi vaikuttaisi olevan suositumpi kuin koskaan, eli vaikka tyylisuunnan tarkistus on saattanut pudottaa kovimmat kuolopäät kyydistä, modernin metallin fanittajia on tullut tilalle monin kerroin. Tämä on sisäsiistiä ”rankkuutta”, jota on helppo diggailla, jos haluaa jotain In Flamesiä raisumpaa.