Italiassakin podetaan sen sortin itseinhoa ja maailmantuskaa, että sitä on oksennettava ulos taiteena. Ja mikä sopisikaan tyyliksi paremmin kuin sludgeilu, joka on lähtökohdiltaan lähes poikkeuksetta nihilististä.
Levyn kansitaide seppukua suorittavasta hahmosta on sen verran raflaava, että sen sisällöltä odottaa automaattisesti jotain erityisen painostavaa ja syvältä viiltävää. Doomailun ja sludgen rajamailla kulkeva musiikki jää kuitenkin tunnelmaltaan puolitiehen.
Yksi syypää tähän on Forgotten Tombinkin keulilla ääntelevä Ferdinando Marchisio, jonka tyylipuhtaasta tulkinnasta ei kuulu uskottava ahdistus. Sama vika vaivaa kolmea varttitunnin mittaista, liian sisäsiistiä kappaletta, jotka eivät onnistu piinaamaan ja musertamaan painonsa alle.
Parhaimmillaan Formalist on Monuments-biisissä, jossa se ei yritä olla liian tuskainen. Alun puheosuus ja väleihin ujutettu kepeämpi tunnelmointi nivovat yhtyeen eri tyylit saumattomammin yhteen. Näin sopivasti monipuolistettu ulosanti tuo musiikille enemmän omaa ilmettä pelkän mutristelun sijaan. Mieleen jää muutakin kuin aina toimiva mutta perin tavanomainen mattamustuus.