Jenkkitrion debyytti käynnistyy vuonna 1976 julkaistun Network-elokuvan ”mad as hell” -monologilla, jota on sämplätty möykkäpetterien toimesta ennenkin. Sen ”we’re not going to take it anymore” -sanoma sopii bändin grindjunttaan kuin blastbeat aivojen mielihyväkeskukseen, mutta persoonallisuuspisteet jäävät muille jaettaviksi. Ja senkin uhalla, että mennään henkilökohtaisuuksiin, jopa orkesterin jäsenet näyttävät promokuvissa yhdestä mallista kloonatuilta.
Rise of Discontentin sisällöstä on vaikea värkätä mitään syväanalyysia, niin perusasetuksilla mennään. Bändin omien sanojen mukaan vaikutteita on kaivettu hardcoresta ja crustista. Mainitaanpa listauksessa sludgelegenda Winterkin, millä viitataan varmasti hidastempoiseen louhintaan. Uuvuttava rääkylaulu ja matalaotsaiset biisirakenteet saavat levyn kuuntelun tuntumaan kuitenkin työltä. Vain ihanan kaoottisesti ympäriinsä sinkoileva Rotten Cycle rikkoo ennakko-odotusten kaavan.
Soundi on jenkkityyliin rujo ja röpöttävä, mikä toimii Napalm Deathin ysärituotantoon vertautuvissa grindralleissa hyvin mutta saa homman leviämään käsiin, kun pitäisi tehdä muutakin kuin sahata bulkkiriffejä.
Levyä ei ole julkaistu toistaiseksi fyysisessä muodossa rahoituksen puutteen vuoksi, joten bändiin ei tunnu olevan kovaa luottoa muuallakaan. Crustvetoisen jenkkigrindin ystävät tietävät siis etsiä Split/Crossin käsiinsä digitaalisesti.