Jo kolme pitkäsoittoa julkaissut post-metal–sludge–doom-bändi on minulle uusi tuttavuus ja oikein vakuuttava sellainen. Uuden laulajan Eeli Helinin debyytti on murskaava suoritus niin jykevästi karjuvalta lauluniekalta kuin massiivisesti vyöryvältä bändiltäkin. Valonaara on maukkaasti jyräävä ja massiivisuudessaankin hämmästyttävän vivahteikas nelibiisinen.
Hyväsoundinen ep tuo tyyliltään ja sooniselta ilmiasultaan mieleen Neurosisin, tai ainakin yhden osa-alueen sen ilmaisusta. Lähdön aika on hardcorempi ja keskittyy ansiokkaaseen myllerrykseen. Tiiviys on suhteellista, mutta varsinaisia suvantoja tai tunnelmointeja on turha odotella. Raskaalla asialla ollaan alusta loppuun. Tunnelma on tiivis ja tiivistyy entisestään soiton intensiteetin ja äänenpaineen kasvamisen myötä.
Lähdön aika käyttää näennäisen yksinkertaisia elementtejä, mutta niitä nyanssein höystämällä ja toistamalla jyrinään muodostuu upeita tekstuureja. Samalla kokonaisuuteen siunaantuu harvoin vastaantulevaa syvälle kurottavaa vääjäämättömyyttä. Kuvio on niin hyvin kuosissa, että kansainvälinen kiinnostuskaan ei ole esityskielestä kiinni – tunne välittyy varmasti.