Ranskalainen kahden miehen black metal -yhtye Iffernet kuuluu La Harelle -kollektiiviin viiden muun bändin kanssa. Muuta tästä mystisestä duosta ei oikeastaan tiedetäkään – paitsi se, että kaksikko soittaa synkkää, depressiivistä ja doomahtavaa itsemurhamusiikkia, joka ei ole erityisen omaperäistä tai muutenkaan kiinnostavaa.
Rumpali-laulaja N. ja kitaristi-laulaja B. hoitavat tonttinsa melko pätevästi, mutta koska bändin kakkoslevy on nauhoitettu livenä, se jää soundi- ja fiilismaailmaltaan melko ohkaiseksi. Demokamaahan tämä on.
Levy on raaka ja anteeksiantamaton, mutta ei tämä mitään Urfaustia tai Weaklingiä ole – nämä promoläpyskässä muuten mainitaan. Iffernetillä ei ole sitä jotain, sielua, joka nostaisi sen edes keskinkertaisuuden yläpuolelle.
Oikein mitään ei jää käteen. Ehkä levy olisi paremmalla tuotannolla edes jollain lailla mielenkiintoinen, mutta tällaisenaan se vain unohtuu taka-alalle pyörimään, eikä sitä osaa kaivata. Ei tee edes mieli rasvata köyttä, vaikka elämänhalu tätä kuunnellessa kieltämättä sammuu. On melkoisen suuri helpotus, kun viimeinen biisi päättyy ja levy vaipuu unholaan.