Opethin 14. studioalbumi on asetelmaltaan mielenkiintoinen, usemmasta syystä. Ensinnäkin ruotsalaisbändi muuttaa nykyisen kurssinsa ainakin osittain retrosta progerockista alkulähteilleen, progressiiviseen death metaliin. Toisekseen pääjehu Mikael Åkerfeldtin murakkaa örinätulkintaa esiintyy kappaleissa ensimmäistä kertaa sitten Watershed-albumin (2008). Lisäksi bändin rumpuosastolla on suomalaisväriä, kun kansainvälistä mainetta Paradise Lostissa niittänyt Waltteri Väyrynen on ottanut vastaan entistä isomman haasteen.
Lunastaako levy sitten lupaukset? Musiikillisen briljeerauksen näkökulmasta vastaus on kyllä. Yhtye edustaa taitavasti ja juonikkaasti kiemurtelevassa soitannassaan vain ja ainoastaan omaa, kummallista ja kiharaista itseään. Fiilispuolen vinkkelistä kysymykseen on vastattava ainakin osittain kieltävästi. Vaikka briljantti musikaalisuus herättää arvostusta, levy ei tunnu saavan aikaan toivotunlaista liikahtelua sisuskaluissa.
Bändin uutuus on konseptialbumi, joka käsittelee varakkaan patriarkan testamentin laatimista ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Kuten arvata saattaa, kaikki ei suju kuten Strömsössä kauhistuttavien perhesalaisuuksien tullessa päivänvaloon. Levyn kappaleet on nimetty juoksevasti testamentin sisällön mukaisin pykälin eli paragrafein. Ainoastaan albumin päättävä, tarinan viimeisen mullistavan käänteen tarjoava balladi poikkeaa kaavasta nimellä A Story Never Told.
Sävellysten jousiorkestereilla, harpuilla ja huiluilla tuettu progemetallinen narratiivi liikkuu ripeästi kohtauksesta toiseen. Eläytymistä ja ymmärtämistä kuitenkin haittaa, että vaihdokset tapahtuvat toisinaan liiankin vauhdikkaasti. Parhaiten materiaali puree silloin, kun bändi antaa kiemuraisesti venkuroiville ja autuaasti harmonisoiville sävelille riittävästi aikaa kehittyä. Parhaaksi esimerkiksi asiasta käy loppupään §VII, jossa hitaasti kypsyvä hämärän melodramaattinen kuljettelu kasvaa täyteen loistoonsa.
Bändin aiempien levyjen tavoin myös uutuuden tematiikka suosii outoutta ilmiselvien ratkaisujen sijaan. Itselleni yhtyeen tehokkaimmat ja groteskeimmat outouden hetket löytyvät albumeilta Blackwater Park (2001) ja Watershed. Tietystä juurille palaamisesta huolimatta uutuus ei onnistu taltioimaan samoja palavasti leiskuvia älyttömyyden tunteita. Tuloksena on enemmänkin salonkikelpoisen siistiä ja ammattitaitoista progemetallia, joka saa nyökyttelemään mutta ei pakahtumaan.
On joka tapauksessa mahtavaa kuulla Åkerfeldtiä taas örinähommissa. Miehen mureanrujo ääntely on yhä silkkaa laatua, enkä panisi pahaksi, vaikka se palaisi pysyvästi. Myös Väyrynen suoriutuu tarkalla, skarpilla ja tyylikkäällä rumpaloinnillaan tehtävästään loistavasti. Itse asiassa koko bändin suoritus on pätevää ammattityötä, ja onkin harmillista, että kappaleiden tunnelma ei puhuttele tällä kertaa enempää.