Sen kuulee, että kyseessä on laulajan (Juan Ricardo) ja kiipparistin (Vincent Veith) projekti: kovaa ja korkealta kajahtava laulu on todella keskeisessä roolissa, ja kiipparisoolot ovat pitkiä ja lennokkaita. Kyseessä on jännittävä proge-power-sinfonia, jonka Dream Theater -sävyjen kyljessä on mukavasti 1980-lukulaista ennalta-arvaamattomuutta.
Jo 2005 demoksi äänitetty albumi hämmentää. Se on taitavien tekijöiden väsäämä, mutta melodiakulut ja tulkinnat ovat välillä vähintäänkin erikoisia. En tiedä, onko kyse konventionaalisten harmoniatottumusten tahallisesta rikkomisesta vai ihan vain siitä, että nuotit eivät nyt sattuneet aivan kohdilleen.
Ihmeellistä mielenkiintoisuutta lisää tyylillisesti vähintäänkin moniulotteisesti rönsyilevä materiaali, jossa eeppisesti miekkaileva progehevi ei suinkaan jää ainoaksi musiikilliseksi tyyliksi. Oudosta kiehtovuudestaan huolimatta halpatuotannolta vaikuttava levy on kuitenkin enemmän rasittava kuin hieno.