Tanskalainen progemetallikvintetti on debyyttilevyllään kelpo esimerkki osaavasta bändistä, jonka ilmaisu ei puhuttele oikeastaan ollenkaan. Jähmeys tai mailan puristaminen ei suoranaisesti kuulu mutta tuntuu väkinäisenä
totisuutena ja pinnan alla kytevänä vakavamielisenä ankeutena. Søren Kjeldsenin teatraalisella alakuloisuudella kailottelema laulu ei vähennä nahkeaa tuntemusta.
Yhtye soittaa ihan tyylikkäästi ja kappaleissa on kohtuullisesti jujua. On vaikea sanoa, mikä tässä tökkii, mutta kuunteleminen tuntuu jotenkin raskaalta. Geneerinen äänimaailma korostaa bändin tavanomaisuutta, josta sen olisi mahdollista irtautua rohkeammalla tuotanto- ja sovitustyöllä.
Yhtye kampeaa kappaleensa turhan täyteen hengästyttävää neoprogelätkettä ja heittelee kiinnostavimmat hetket väliosiin. Alan diggareille levy varmasti tippuu, onhan homma taiten tehtyä ja viime vuosien sapluunan mukaista. Kriittisemmin genreen suhtautuva jää odottelemaan rohkeampaa oman äänen käyttöä. Aineksia vaikuttaisi olevan.