Tätä etäämmälle metallista ei Infernon sivuilla juurikaan viitata. Jazz Sabbath on puhdasta pianojatsia, täysin akustista menoa paria kitarafiittausta lukuun ottamatta. Piano helkkää, pystybasso möyhii ja rummut paukkuvat kuin Trio Töykeillä ikään, siis varsin tyylikkäästi. Ja soundit ovat kerrassaan nautinnolliset.
Coverlevyksi Jazz Sabbath on oiva. Trio tulkitsee Black Sabbathin biisejä mielenkiintoisin instrumentaalisovituksin, ja monin kohdin alkuperäinen kappale tuntuu lähinnä häilyvän taustalla, juuri ja juuri tunnistettavana melodiakulkuna. Sovitukset pysyvät kuitenkin tyylikkäästi aisoissa, eikä meno äidy sekoiluksi tai hissimusiikiksi. Alkuperäiset rakenteet ovat koko lailla ennallaan, joten tuttuihin mutta tyystin eri väriskaalalla hahmoteltuihin kappaleisiin pystyy kytkeytymään vaivattomasti.
Kappaleiden jazzmuotoon taivuttamisessa on selkeästi nähty vaivaa, sillä biisit tuntuvat näissäkin olomuodoissaan oikein luonnikkailta. Rat Salad esimerkiksi käy ihan täydestä jazzjamista siisteine rumpubreikkeineen. Jazz Sabbath onnistuu myös korostamaan Black Sabbathin biisien nerokkuutta ja tuo sen sävellyksistä esiin aivan uusia puolia. Puoliväliin saakka pelkällä pianolla soiva Iron Man on suorastaan eteerinen ja helkkyy ällistyttävän unenomaisena. Jatsahtavan retrovaikutteiseen kanteenkin on saatu ujutettua risti väärinpäin, joten meininki on ehdottoman riemastuttava, vaikka musiikillisesti kyse ei ole minkään sortin pelleilystä tai hassuttelusta.
Mainittakoon, että Jazz Sabbath väittää startanneensa jo 1968 ja Black Sabbathin varastaneen sen biisit. Aiheesta löytyy Youtubesta riemastuttava dokumentti. Sylttytehtaalle johtavat jäljet paljastavat bändiliiderin, pianisti ”Milton Keyesin”, olevan Sabbathin ja Ozzyn taustalla soittanut Adam Wakeman.