Doomailu on death metalissa kunnon kaman joukossa esiintyvää emoilua, josta jokaisen itseään kunnioittavan kuolopumpun olisi syytä irtautua. Mausteena ok, pääruokana suoraan jätemyllyyn. Itse haluan enemmän väkivaltaa ja vauhtia, mieluusti synkistelyn ja hidastelun kustannuksella.
Näkemys on luonnollisesti vain omani. Tätä taustaa vasten arvosanassani saattaa olla kalibroimisen varaa, mikäli hitaampi murjominen sattuu kutkuttamaan hermoja.
Tanskalainen Phrenelith nimittäin toimittaa juurikin sitä. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto on raskas, siis ihan helvetin raskas, niskaan kaatuva vuori.
Aivan tervaisimmasta päästä levy ei ole, sillä raskasotteisesti mänttäävää blastia kuullaan melko paljon. Etenemisen vaikutelmaa ei kuitenkaan synny. Paikoillaan hakataan välillä hyvinkin antaumuksellisesti. Örinä kumpuaa alamaailmasta, ja riffien melodiat pelaavat suoraan paholaisen pussiin.
Ashen Womb on omalla sarallaan varmasti laatulevy ja sen päättävä pitkä nimikappale on suorastaan hämmentävän jykevää runtelua. Kokonaisuus silittää kuitenkin vastakarvaan, sillä kaipaan ensisijaisesti adrenaliinia, en niinkään pahuutta.