Barcelonassa joko larpataan tai eletään tosissaan 1980-lukua, sillä kolmimiehisenä esiintyvän Löansharkin energisessä heavyssä, estetiikassa tai konseptissa ei ole mitään modernia.
Edellä kirjoitettu saattaa mennä jopa kehusta niille kasarinostalgiasta kiinnostuneille, jotka eivät ole kyseistä ajanjaksoa kokeneet. Juuri tämän sortimentin levyjä hullunkiilto silmissä jo 80-luvun puolivälissä kahlanneelle No Sins to Confess olisi ollut jo siihen aikaan korkeintaan keskinkertainen albumi. Eivät asiat kasarillakaan niin ankeita olleet, että paskaa – jota muuten riitti senkin ajan heavyssä – olisi tarvinnut kuunnella väkisin.
Tarjolla on hoopoja taiteilijanimiä, bändin nuoreen uhoon suhteutettuna aika ujoa laulua ja orgaanisia soundeja sekä läpeensä vanhakantaista heavyä. Löansharkin suurin saavutus saattaa olla, ettei biiseistä pomppaa korviin mitään suoria lainauksia tunnetummista biiseistä.
Jos nostalgiasuontasi tykyttää, tosihevihammasta kolottaa ja henkesi kaipaa jotain Ragen, Motörheadin ja Saxonin energiat yhdistävää, hiukan melodisempaa ja nuorempaa, vaan ei tuoreempaa, Löanshark on juuri sinua varten.