Olen vihainen siten kuin rakkaalleen nyt voi olla. Miksi tässä kesti näin kauan, miksi?
Kahdeksankymmentäluvun lopulla perustettu ruotsalainen Vomitory ehti julkaista kahdeksan pitkäsoittoa ennen hajoamistaan vuonna 2013. Raunioista noussut Cut Up möyhensi hyvää korviketta kahden kiekon verran, mutta Vomitoryksi siitä ei ollut.
Vuonna 2017 bändi palasi keikkailun pariin, mutta samalla ilmoitettiin, että uutta materiaalia ei olisi tulossa. Vuosien saatossa alistuin hyväksymään tämän, vaan bändi päätti toisin. Kokeiluluontoiset sävellyssessiot paljastivat, että paukkuja ja tahtoa uuden luomiseen löytyi yhä.
Siinä on vaaransa, kun viisikymppiset veteraanit palaavat tekemään death metalia. Toisaalta Vomitoryn diskografia on ihailtavan jämäkkä kautta linjan. Bändi ei ole koskaan hairahtunut tekemään muuta kuin erittäin sujuvasti kulkevaa, Slayeriltä vaikutteita nuuskinutta deathiä.
Oman säväyksensä on tuonut myös se, että Vomitory ei ole koskaan kuulostanut varsinaisesti ruotsalaiselta – ainakaan samalla tavalla kuin monet HM-2-säröä hyödyntäneet legendaariset kollegansa. Yhtyeen ilmaisu on lähempänä Vaderin kaltaisten bändien brutaalia tykittämistä, jossa riffi ja rytmi tulevat ennen melodiaa. Ja se on oikein se.
Kypsyttelyn seurauksena syntynyt All Heads Are Gonna Roll on tyly, nopea ja jopa odottamaanikin brutaalimpi paluu. Jos ikä jossain kuuluu, niin jääräpäisessä ehdottomuudessa, sovitustaidoissa ja täysin tappiin asti viilatuissa soittosuorituksissa. Edes alusta asti mukana olleen Tobias Gustafssonin soitosta ei kuule minkäänlaista laiskistumista. Ukko on edelleenkin alansa sujuvimpia ja pätevimpiä rumpaleita.
Maistiaisena julkaistu nimiraita on yhtä d- ja blastbeatin pyörremyrskyä. Omaperäisyydellä ei keulita, mutta iskut jäävät päähän ja rikkovat niskan. Sen jälkeen tahti hidastuu vain harvoin, sillä moni hitaammin alkava vyörytys kiihdyttää jossain kohtaa ripeämmille vesille. Tämä ei haittaa, sillä bändi osaa varioida kaahaustaan eikä turvaudu vain lakkaamatta naputtavaan blastaamiseen.
Oli kyse sitten keskitempoisesta vyöryttämisestä, tiukasta riffittelystä tai suoraviivaisesta paahdosta, kone tikkaa varsin mykistävillä kierroksilla. Lähes jokaiselle kappaleelle voi löytää selkeän identiteetin, omat huippukohtansa ja koukkunsa, joiden turvin kokonaisuus ei jää vain tasaiseksi massaksi. Vastaava on tässä mitassa niin harvinaista, että oikein hymyilyttää.
Oma lukunsa näinkin pitkän uran tehneen ja tinkimättömänä pysyneen bändin uralla on levyjen äänimaailma. Vomitory ei ole koskaan jämähtänyt yhden luottotuottajan generoimaan ja itseään toistavaan soundiin, vaan levyt voi erotella toisistaan tässäkin suhteessa. Silti jälki on debyytti Raped in Their Own Bloodia (1999) lukuun ottamatta kauttaaltaan hyvää.
Keskustelu ukkojen parhaasta pitkäsoitosta onkin hankalasti perattava pelto. Redemption (1999), Revelation Nausea (2001) ja Blood Rapture (2002) on nimittäin kolmikko, johon hyvin harvalla on mitään sanomista. Kahden viikon intensiivisen kuuntelun perusteella väitän kuitenkin, että All Heads Are Gonna Roll tunkee itsensä samaan läjään.
Tämä on parasta, mitä äijät ovat saaneet tehdyksi vähintään kahteen vuosikymmeneen. Ehkä jopa levyistään se kaikkein paras. Järjettömän kova saavutus.