Floridan jyystödeath-legendan katalogissa on vain vähintäänkin hyviä tai loistavia albumeja, ja yltääpä yksi vielä arvosteluasteikon ylikin. Silti varsinkin 2000-luvun uuden tulemisen tuotanto on hyvin tasapäistä ja peruslaadukkuudestaan huolimatta aika yllätyksetöntä. Obituarylta tietää saavansa juuri tätä: rämeiden alkukantaista sykettä, jollaista muut eivät tee.
On hankala mennä takuuseen, etteikö samoja kitarakuvioita olisi käytetty aiemminkin, siksi tutulta ukkojen mörssäys paikoitellen kuulostaa. Tarkkakorvainen fani kuulee kosmeettisia uudistuksiakin: slayermäinen välikohta täällä, hetki akustista kitaraa tuolla, rumputuotanto on huoliteltua ja sanoistakin saa selvää. Bändin tunnistaa silti alle sekunnissa.
Vaan kun toimii niin toimii. Mutaisena rohiseva groove hivelee sielua, ja juuri sen äärellä bändi tuntuu suorastaan hekumoivan. Keskitempoisesti jurnuttavaa posottelua on paljon, mutta vaivattomasti rullaaviin kappaleisiin on upoteltu rutkasti myös kipakampaa groovailua ja 1990-luvun sovituksellista progressiivisuutta.
Obituary osoittaa 11. levyllään olevansa yhä erinomaisessa iskussa. Tutut kuviot pysyvät freesillä tavalla tiukasti hanskassa.