GOST
Valediction
Century Media
Yhden jäsenen synthwave-entiteetti pelaa retroilevan syntikka-aallon ja pikatulena hyökkäävän black metal -henkisen rääkyraakuuden hämärällä rajapinnalla.
Kombinaatio on haastava, ja niin on lopputuloskin.
Sateen ja neonvalojen siunaaman 80-lukulaisen suurkaupungin öisiltä sivukaduilta on pitkä matka saatanalliseen ja toismaailmallisen kylmään pimeyteen. Vaikka Valediction sisältää maukkaita hetkiä, musiikkityylien välinen kuilu on liian syvä, eikä sitä osata ylittää tarpeeksi sulavasti.
Tami Hintikka
BEWITCHER
Under the Witching Cross
Shadow Kingdom
Venomiahan ei saa haukkua, silloinkaan kun siihen olisi syytä, ja bändin 2000-luvun tekeleiden kohdallahan sanomista on piisannut. Niin ikään triona toimivat jenkit ammentavat menevään mustasävytteiseen heavyynsä isolla kauhalla brittihevipioneerin laarista, ja mukiinmenevää kakkoskiekkoaan ei voi oikein moittia, joskaan ei myöskään kehua.
Perin tuttua mutta ei kuitenkaan tylsintä huttua, joka rullaa ja räyhää lähes yhtä hyvin kuin kultakauden ilmeisin esikuvansa heavymetallisimmillaan.
Mega
VORDR
Vordr
Terratur Possessions
Muiden muassa Hornasta ja Satanic Warmasterista tuttujen muusikoiden Vordr on myllyttänyt kylmää ja suoraviivaista mustaa metalliaan jo neljän kokopitkän verran, eikä tylystä linjasta tingitä tuoreimmankaan studiolevyn kohdalla.
Vordrin tuotannossa on tuoksahtanut aina vahva projektibändin henki. Meiningissään on tietynlaista särmää ja spontaaniutta, mikä on aistittavissa myös uuden levyn viidentoista kappaleen massasta.
Turhia kyselemättä asiaan käyvä Vordr on alastomaksi riisuttua black metalia, jolle löytyy eittämättä oma marginaalinen yleisönsä, mutta uusi albumi ei jätä totta puhuen minkäänlaisia muistijälkiä.
Joni Juutilainen
ALUNAH
Violet Hour
Heavy Psych Sounds
Brittiläinen Alunah on pukannut koko 13 vuoden olemassaolonsa ajan tasaisella tahdilla erinäistä pienjulkaisua ja albumia, joista Violet Hour on järjestyksessään viides. Bändillä on todella miellyttävän lämmin ja letkeä soundi, ja sen tyylinä on doom metal, jossa on lähes alati mukana rokkavaa rullaavuutta.
Bändin sävellykset eivät ole kovinkaan ihmeellisiä, mutta mainittujen ominaisuuksien ja Siân Greenawayn nätisti kokonaisuuteen istuvan lakonisen laulutyylin ansiosta kokonaisuus kohoaa keskitason paremmalle puolelle.
Mega
Mass Worship.
MASS WORSHIP
Mass Worship
Century Media
Äärimmäisen raskasta hardcorea sekoitettuna Neurosisin murskelevyihin ja rujonhitaaseen ruotsikuoloon. Soundiksi kylmää, terävää ja munaskuita pyörittävää alaviresepeliä sekä tuskaista kitarapurjerevittelyä.
Johan näillä luulisi lähtevän, mutta kun ei. Tukholmalaisbändin esikoinen paiskoo riffejä antaumuksella ja jurnutus on helvetillisen jämäkkää, mutta minä en tahdo löytää biisejä.
Hakusessa on ollut mahdollisimman painava maailmanloppu, minkä edessä on uhrattu sekä tarttuvuus että dynamiikka. Keskitempoisen ja hitaan välimaastossa matavat raidat käyvät tylsiksi, vaikka paketilla on mittaa vain 27 minuuttia. Puuduttavaa ja yksioikoista.
Kari Koskinen
IMAGIKA
Only Dark Hearts Survive
Dissonance
Imagika on jauhanut metalliaan yli neljännesvuosisadan, mutta sieltä täältä testatut levynsä ovat asiallisista musiikillisista lähtökohdistaan ja taidoistaan huolimatta jääneet vain ihan kivoiksi.
Lähes kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon aikana ei ole muuttunut mikään: Only Dark Hearts Surviven thrashvaikutteet ovat tasaisen lepsuhkoja ja Amerikan mallin power metal -viba liian melodiaköyhää ja voimatonta. Muistakin yhteyksistä tutut muusikot ovat saaneet pitkällä kokemuksellaan aikaiseksi pikkunätin mutta nopeasti unholaan painuvan levyn.
Mega
SÖLICITÖR
Sölicitör
Gates of Hell
Katu-uskottavin heviumlautein varustettu Sölictör saa uralleen vauhdikkaan lähdön, kun metallimenneisyyden laadukkaasta palvonnasta tutuksi tullut Gates of Hell julkaisee uusiksi bändin aiemmin tänä vuonna ilmestyneen pienen painoksen kasetti-ep:n.
Julkaisu ei ole mikään ihme, sillä yhtyeen 1980-luvun Helstarista muistuttavassa vauhdikkaassa muinaismetallissa on juuri oikeanlaista koukkuisuutta ja vimmaisuutta aina Amy Lee Carsonin laulusuoritusta myöten.
Loppuun lätkäisty kahden biisin demo ei ole karuudessaan kummoinen bonus, mutta itse pienjulkaisu lataa ensi vuonna ilmestyvälle debyytille mukavasti odotuksia.
Mega
VA ROCKS
I Love VA Rocks
Metalville
Ikuisuuksiin ei ole ollut epäilystäkään siitä, etteikö naissukupuoli saisi ja myös osaisi rokata. Ilman silkkihansikaskäsittelyä nuorehkojen ruotsalaismimmien kakkoskiekko on silti vain kivan positiivista perusrokkia, josta uupuu vielä toistaiseksi liiaksi The Donnasin iskevyyttä tai The Baboon Show’n punkahtavaa energisyyttä.
”It’s a long way to the top if you wanna rock’n’roll”, totesi aikoinaan osuvasti AC/DC, yksi VA Rocksin ilmeisistä esikuvista. Onneksi trio on sentään matkalla oikeaan suuntaan.
Mega
1349.
1349
The Infernal Pathway
Season of Mist
Kuusi albumia pukanneen 1349:n jokainen levy on ollut black metalin puitteissa erilainen, mutta bändin linjaa on voinut pitää tasaisen onnistuneena.
Norjalaisten ensimmäinen kyykkäys tapahtuu The Infernal Pathwayllä, joka sekin jatkaa yhtyeen musiikillista kehitystä, mutta valitettavan laimeaan suuntaan.
Tällä kertaa perinteistä heavyä mustaan tykitykseensä lisäillyt 1349 on omassa sarjassaan toki pätevä, mutta näin turhanpäiväisen ja keskinkertaisen levyn livahtamista bändin näpeistä voi pitää melkein rikoksena.
Joni Juutilainen
INFIRMITY
Descendants of Sodom
Lost Apparations
Infirmity Amerikan Yhdysvalloista tuntuu saaneen vajaassa kymmenessä vuodessa palettinsa melko lailla mukavasti kasaan treenaamalla parin ep:n ja demon verran.
Ytimekäs, niin lähestymistavaltaan kuin soundeiltaankin pehmeänsärmikäs seitsemän biisin esikoisalbumi pohjautuu perusmallin death metaliin, mutta ovelasti mukaan ympätyt pienet thrash- ja black metal -vivahteet tuovat sille kivasti omaa ilmettä.
Jos bändi saisi fokusoitua ilmaisuaan hiukankin tiukemmaksi, maailma alkaisi täyttyä Sodoman jälkeläisistä kiihtyvällä tahdilla.
Mega
SAVAGE MASTER
Myth, Magic and Steel
Shadow Kingdom
Savage Master promotoi itseään yhdellä tökeröimmistä bändikuvista, mitä olen aikoihin nähnyt, ja musiikkinsa on täysin samassa linjassa.
Myth, Magic and Steel on totaalista käppämetallia, jossa käppäisyys tarkoittaa pelkästään latteutta, joka tasolla. Sisällön suuria puutteita ei peitä edes isokeuhkoinen, mutta taidoiltaan vain kohtuullinen laulajatar Stacey Peak.
Jotta kritiikkini ei olisi pelkästään negatiivista, Frank Frazettan fantasiamaalaukset mieleen tuovaa kansitaidetta ei voi kuin kehua.
Mega
REPENT
Condemned to Fail
High Roller
Nämä sakemannit ovat tahkonneet rässiä 27 vuotta, mutta ainakin neljäs levynsä on sen luokan tuhanteen kertaan luuhun saakka kaluttua yksiulotteista pätkytystä, ettei ole mikään ihme, että ura on jämähtänyt lähtökuoppiinsa.
Sinnikkyys on toki musiikkihommissakin hyve, mutta jo pelkkä albumin nimi muodostaa vahvan mielikuvan, että kenenkään on vaikea uskoa koko touhuun. Miehistökin on vaihtunut siihen malliin, ettei alkuperäisestä jäsenistöstä ole jäljellä kuin kitaristi.
Voi vain ihmetellä, miksi keskimäärin varsin laadukkaista julkaisuistaan tunnettu High Roller on Repentin talliinsa napannut. Vai onko luonnehdinta Saksasta maailman suurimpana paskan musiikin markkina-alueena sittenkin täyttä totta?
Mega