Neitolaulufiittausta lukuun ottamatta kaiken albumillaan hoitava Federley on osaava seppä. Kitara tilahtaa ja rysähtää komeasti, laulukin taittuu vähintään kohtuullisesti. Rumpusovitukset – soittamisen sijaan uskaltaisin epäillä ohjelmointia – ovat nekin vereviä. Federley tuntuu osaavan myös biisinkirjoittamisen taidon, kun sille päälle sattuu.
Vaan aika erikoisen paketin mies on neljänneksi soololevykseen laatinut. Linjakkuudesta ei voi puhua kovinkaan syvällä rintaäänellä, ja paikoitellen sävellykset ovat tilutuksen ja poukkoilevan progemetallitykittelyn taustalla lähinnä pakon sanelema juttu. Toisaalta osa biiseistä edustaa hyvinkin elokuvallista tunnelmointia, jonka äärellä kelpo sävelille kaipaisi jopa jäntevämpää ilmiasua.
Kuulokuva jää harmillisen steriiliksi, ja kuten usein, paketti olisi ilmaisuvoimaltaan varmasti aivan erilainen ja koherentimpi bändin esittämänä. Nyt levy on aikamoinen sillisalaatti, josta tulee albumikokonaisuuden sijasta mieleen enemmänkin musiikillinen portfolio.